Elokuvafestivaali: Tallinn Black Nights Film Festival 2025

*Mainos/festivaalipassi saatu Tallinn Black Nights Film Festival (PÖFF)

Viime marraskuussa 29. kerran järjestetyillä Tallinnan pimeiden öiden elokuvafestivaaleilla (PÖFF) pyyhkii kävijälukujen valossa hyvin. 17-päiväinen festivaali keräsi päälle 94 000 kävijää, tehden uuden kävijäennätyksen.

Ohjelmistossa nähtiin 249 kokopitkää elokuvaa ja 275 lyhytelokuvaa. Näihin lukuihin sisältyvät PÖFFin yhteydessä järjestettyjen lasten ja nuorten elokuviin keskittyneen Just Film -festivaalin ja PÖFF Shorts -lyhytelokuvafestivaalin tarjonta.

Pohjois-Euroopan ainoalla A-luokan festivaalilla kilpailee aika ajoin myös suomalaisia elokuvia, mutta tällä kertaa festivaalin pääkilpasarjassa ei sellaista nähty. Festivaalin monissa sivusarjoissa oli sen sijaan tälläkin kertaa myös suomalaisia elokuvia. Tärkeimpänä mainittakoon Karin Pennasen Päivien lumo, joka voitti dokumenttielokuvien Doc@PÖFF International -kilpasarjan.

Oma mielenkiintoni on festivaalilla vieraillessani kohdistunut erityisesti esityssarjoihin, joihin on kuratoitu tuoreita elokuvia Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Baltian maiden elokuvia ei Suomessa juurikaan näe.

A Goodnight Kiss (2025)

Liettualaisen dokumentaristin Giedrė Žickytėn ohjaus A Goodnight Kiss on henkilökuva liettualaisesta kirjallisuuden professorista, teatteritutkijasta ja ihmisoikeusaktivistista Irena Veisaitėsta (1928–2020).

Juutalaissyntyinen Veisaitė menetti äitinsä holokaustin aikana vuonna 1941, mutta selvisi itse holokaustista Kaunasissa, koska hänet otti perheeseensä paikallinen kristitty nainen.

Napakka ja koskettava puolitoistatuntinen tarjoaa kiehtovan henkilöhistorian kautta näkymiä Liettuan 1900-luvun historiaan holokaustia unohtamatta.  Elokuvan taustamusiikkina on käytetty Arvo Pärtin teosta Für Alina, joka myös liittyy dokumentin päähenkilön elämään.

Harmillisesti Irena Veisaitė ennätti kuolla koronapandemian aikaan, eikä tuoretta materiaalia hänestä saatu talteen niin paljon kuin elokuvantekijöillä oli alun perin tarkoitus. Viimeistelty lopputulos ei tunnu silti lainkaan vaillinaiselta, vaan dokumentista välittyy kuva humanistista, jolle rankat elämänvaiheet toivat painokkuutta ja perspektiiviä näkemyksiin.

My Family and Other Clowns (2025)

Heilika Pikkovin ja Liina Särkisen My Family and Other Clowns on kurkistus virolaisen klovnipariskunnan Haide Männamäen ja Toomas Trossin elämään. Taiteilijanimillä Piip ja Tuut esiintyvä pariskunta on keikkaillut ympäri maailmaa, ja heidän esityksiään on nähty myös Suomessa.

Dokumentintekijät seurasivat viisi vuotta pariskunnan ja heidän kolmen lapsensa elämää. Kenties pitkä tekoprosessi auttoi luottamuksellisen suhteen rakentamisessa tekijöiden ja kuvattavien välille, mikä näkyy katsojalle haastateltavien avoimuutena.

Dokumentista piirtyy kuva siitä, miten uran suhteen kunnianhimoisten vanhempien poissaolo kotoa vaikuttaa lapsiin ja perheen dynamiikkaan. Dokumentti välttää turhaa dramatisointia ja osoittelua, tarjoten katsojalle myös näytteitä Piipin ja Tuutin hauskan ja mainion oloisista klovniesityksistä.

Renovation (2025)

Liettualaisen Gabriele Urbonaitėn esikoispitkä Renovation on mukavan pienimuotoinen draama pariskunnasta, joka muuttaa asumaan yhteen. Päähenkilö Ilona (Žygimantė Elena Jakštaitė) työskentelee kääntäjänä, ja Matas (Šarūnas Zenkevičius) pitää turistikierroksia Vilnassa. Kerrostalossa alkava remontti luo elämään kitkaa, häiriten esim. Ilonan työskentelyrauhaa. Remontin myötä heidän elämäänsä astuu myös ukrainalainen raksatyöntekijä Oleg (Roman Lutskyi), joka aiheuttaa jännitteitä parisuhteeseen.

Elokuva tarjoaa tunnistettavan ja samaistuttavan kuvauksen kolmekymppisten elämästä, jossa elämälle haetaan vielä suuntaa, mutta ei olla aivan nuoria enää. Aletaan olla isompien päätösten äärellä, esimerkiksi liittyen uraan ja perheeseen. Elokuvan draama tapahtuu hienovaraisesti arkisissa puitteissa ja pienissä hetkissä. Näyttelijöiden roolisuoritukset ovat mutkattoman luontevia.

Elokuvan kuvauksesta vastannut Vytautas Katkus onnistuu taltioimaan Vilnassa sijaitsevan kerrostalon arkea kiinnostavasti, loihtien elokuvan visuaalisesta ilmeestä miellyttävän pehmeän.

Festivaalia vietettiin 7.–23.11.2025

Teatterifestivaali: Vabaduse 2025

*Mainos/festivaalipassi saatu Vabaduse

Viron Narvassa järjestettiin elokuussa 2025 kolmatta kertaa kansainvälinen Vabaduse-teatterifestivaali. Ensimmäisen kerran teatteritapahtuma järjestettiin kesällä 2021.

Viisipäiväisen festivaalin kattoteemana oli ilmaisunvapaus. Ohjelmistossa oli esityksiä lähemmäs kymmenestä maasta, joista monessa taiteilijoiden ilmaisunvapautta on rajoitettu.

Esityksiä nähtiin esimerkiksi Ukrainasta, Pakistanista, Turkista, Georgiasta, Kuwaitista, Kirgisiasta ja Virosta. Monet esityksistä olivat luonteeltaan dokumentaarisia. Virolaiset tarjosivat nykyesitysten sekaan muutaman klassisemman esityksen, kuten näyttelijä Kristo Viidingin vedon Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta.

Festivaalin pääesityspaikkana toimi moderni teatterikeskus Vaba Lava, josta löytyi erikokoisia esitystiloja. Festivaali levittäytyi paikoin myös muuallekin Narvaan, esimerkiksi konserttitalo Genevaan.

Internal Climate (Viro)

Festivaalin ajatuksena on käsitellä ja tuoda esiin myös Narvaa ohjelmistossa. Tällä kertaa kaupungin historiaa luodattiin Piret Jaaksin käsikirjoittamassa ja Mari-Liis Lillin ohjaamassa dokumenttiteatteriesityksessä Internal Climate.

Vaba Lavan omaa tuotantoa olevassa esityksessä, jossa puhuttiin viroa, käsiteltiin Narvan neuvostohistoriaa Baltijets-tehtaan vaiheiden kautta. Kyseessä oli salainen puolustusteollisuuden tehdas, joka avattiin vuonna 1947, ja se työllisti noin 4000 ihmistä. Tehtaan johdosta Narvaan muutti ihmisiä ympäri Neuvostoliittoa. Baltijets suljettiin vuonna 1993.

Tehdas tarjosi ihmisille työtä, toimeentuloa ja monia etuja, kuten lomamatkoja parantoloihin. Elämä ei kuitenkaan ollut silkkaa auvoa, sillä monet teollisuuslaitoksen työntekijät altistuivat uraanille ja radioaktiivisuudelle.

Kuva: Anastassia Volkova

Esityksessä tehtaan historiaa käsitellään yksittäisten työntekijöiden näkökulmasta. Heitä esitti neljä näyttelijää. Sopivan humoristinen ote toi toteutukseen keveyttä, esimerkiksi laulun muodossa, mutta mistään komediasta ei ole kuitenkaan kyse. Pohjana näytelmälle ovat toimineet Baltijetsissa työskennelleiden ihmisten haastattelut.

Lavastus oli melko niukka. Näyttelijöiden ympärillä esityksen edetessä hiljalleen sulkeutuva häkki kuvasti yhä ahtaammaksi käyvää elinympäristöä. Kenties hieman kirjaimellinen, mutta varsin tehokas näyttämöratkaisu.

Esitys tarjosi kiinnostavan palan Narvan historiaa ja neuvostotodellisuutta.

Who Am I (Ukraina–Viro)

Ohjaaja Merle Karusoota (s. 1944) on nimitetty virolaisen dokumenttiteatterin perustajahahmoksi. Pitkä ura jatkuu edelleen aktiivisena. Narvassa sai ensi-iltansa Karusoon tuorein ohjaus Who Am I?

Työryhmä haastatteli muutaman viikon ajan Ukrainassa sotaveteraaneja. Haastatteluista työstetyssä esityksessä viisi eri-ikäistä veteraania kertoi omasta taustastaan, kokemuksistaan sodassa ja myös näkemyksistään. Esiintyjät puhuivat ukrainaa. 

Kuva: Jelizaveta Gross

Tarkka ja turhaa dramaattisuutta kaihtava kerronta iski lujaa. Kun aihe on tarpeeksi rankka, kuten sota on, niin suora ja koruton kerronta on hyvä lähestymistapa. Puolitoistatuntinen esitys oli osuvasti rytmitetty, eikä siinä ollut tyhjäkäynnin tuntua. Erilaisista elämäntarinoista muodostui puhutteleva, sodan aikaa tarkasti läpivalaiseva esitys.

Painoarvoa esitykselle ja koko festivaalille toi Viron presidentin Alar Karisin läsnäolo katsomossa. Ukrainalaisten asia on selvästi myös virolaisten asia, mistä presidentin läsnäolo näytöksessä osaltaan muistutti.

Free Roaming Mares (Chile)

Festivaali huipentui chileläisen Teatro SURin esitykseen, jonka aiheena oli ensimmäinen seksuaalivähemmistöjen mielenosoitus Chilessä. Tämä tapahtui vuonna 1973 hieman ennen sotilasvallankaappausta, jossa Chilen presidentti Salvador Allende syöstiin vallasta.

Ernesto Orellana Gómezin käsikirjoittama ja ohjaama esitys sijoittuu Santiagon Plaza de Armasin tuntumaan, jossa seurataan homoseksuaalien, transvestiittien ja transihmisten elämää marginaalissa, ennakkoluulojen ja poliisiväkivallan kohteena.

Esitys ei ole kuitenkaan silkkaa synkistelyä, vaan siinä kuvataan tiiviin ja toverillisen yhteisön elämää myös huumorin ja paikoin tanssinkin kautta. Näyttämökuva oli ajoittain varsin värikäs, tuoden mieleen Almodóvarin elokuvat.

Kuva: Ilja Smirnov

Näyttelijät, jotka käsittääkseni itsekin kuuluvat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, heittäytyivät rohkeasti rooleihinsa koko kehollaan. Esitys osoitti johdonmukaisesti, mistä ajatus ja rohkeus mielenosoitukseen kumpusivat.

Loppupuolella katsojaa muistutettiin esityksen dokumentaarisesta luonteesta. Esitys tarjosikin kiinnostavaa ja yllättävää eteläamerikkalaista saatenkaarihistoriaa, toimien samalla kunnianosoituksena seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta taistelleille pioneereille.

Festivaalia vietetettiin 15.-19.8.2025

Vabaduse järjestetään seuraavan kerran elokuussa 2027

Valittu (Tukkateatteri)

*Mainos/lippu saatu Tukkateatteri

Tukkateatterin, tamperelaisen harrastajateatterin, ensi-iltanäytelmä Valittu - Isäni matkassa halki sotivan Euroopan tarjoaa kiinnostavan näkökulman Suomen ja natsi-Saksan väliseen yhteistyöhön jatkosodan aikaan.

Näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Terhi Vähäkorpi käsittelee esityksessä suhdettaan isänsä, Risto Tuomisen, natsimenneisyyteen. Pohjana toimivat Tuomisen muistelmat ja Jenna Saarenkedon pro gradu -tutkielma Suomen lotat Kolmannen valtakunnan vieraina.

Esitys alkaa 1990-luvulta, jolloin Tyttären (Riikka Pietilä) isä Risto (Niko Ranta) on sairaalassa keuhkokuumeen takia. Pian hän kohtaa isän mukana aikoinaan roikkuneen tuberkuloosin eli Tubin (Lili Vihavainen).

Tytär sukeltaa yhdessä Tubin kanssa isänsä menneisyyteen, aikaan jolloin tuberkuloosilla oli Riston elämässä erityisen suuri rooli.

Loppuvuodesta 1942 reilu parikymppinen Risto, arvoltaan alikersantti, matkustaa Saksaan tuberkuloosihoitoon, sillä Suomessa ei ole riittävästi parantolapaikkoja. Hän on yksi hoitoon valituista.

Kuva: Kaisa Vuorinen

Yllättävä käänne, se joka Tytärtä vaivaa vielä vuosikymmeniä myöhemmin, on se, että isä päättääkin jäädä Saksaan. Risto opiskelee ja matkailee Alpeilla, nauttii eduista sekä vieraanvaraisuudesta vielä senkin jälkeen, kun ei tarvitse enää varsinaista parantolahoitoa.

Saumattomasti Vähäkorpi onnistuu yhdistämään Riston vaiheiden kuvaukseen myös sen, kuinka suomalaiset lotat osallistuivat palkinto- ja virkistysmatkoille Saksaan SS-johtaja Heinrich Himmlerin kutsumana.

Teatterin kotisivuilla esitystä luonnehditaan hitusen tärähtäneeksi road mövieksi eli näyttämölliseksi vastineeksi road movie -elokuville.

Tyylilajin valinta osuu kohdalleen, sillä teatterileikin keinoin saadaan katsojalle tuotua esiin niin Tyttären sisäistä matkaa isänsä natsimenneisyyttä jäljittäessään kuin myös konkreettisia Kolmannen valtakunnan tunnelmia sodan loppupuolella suomalaisnäkökulmasta kerrottuna.

Pidin siitä, kuinka käsikirjoitus ei ylidramatisoinut historiakuvausta, esimerkiksi juutalaisten osalta. Keskitysleirien todellinen luonne ei ollut laajasti tiedossa, mikä välillä unohtuu historiallisen fiktion tekijöiltä.

Kuva: Kaisa Vuorinen

Alkupuolella dialogi tuntui vilisevän saksalaisia paikannimiä nopeaan tahtiin, mutta kun esityksen kyytiin pääsi kunnolla mukaan, se osoittautui hyvin rytmitetyksi ja sulavaksi kokonaisuudeksi.

Näyttelijöitä esityksessä nähdään kourallinen. Riikka Pietilän sopivan tunteikas roolisuoritus Tyttärenä saa katsojankin kiinnostumaan tämän matkasta isänsä jalanjäljissä.

Niko Ranta onnistuu Riston roolissa tekemään eläväksi tämän muistelmia ja havaintoja kaikesta siitä, mitä hän koki Saksassa oleillessaan. Ilmaisu on sävykästä ja tarkkaa.

Syntyy kuva kiihkeästä, diletanttimaisesta saksalaisen kulttuurin ystävästä, joka pyrkii karkuun sitä tosiseikkaa, että samaan aikaan kun hän nauttii kaikesta siitä, mitä Saksalla on hänelle tarjota, hänen ikätoverinsa sotivat ja kuolevat Suomessa.

Lili Vihavainen on rämäpäinen, kuskinvirkaa tällä retkellä toimittava Tubi, joka osaltaan tuo huumoria esitykseen, mikä sopii hyvin, sillä hahmo on sopivasti irrallaan ihmisten historiallisista kärhämistä.

Eija Heinäsen roolisuoritus Saksassa lomailevana lotta Berttana on myös varsin luonteva. Erityisen hyvin Heinänen eläytyy ja onnistuu niissä kohtauksissa, joissa roolihahmo yrittää valaa kanssamatkustajiin uskoa sodan huonon lopputuloksen alkaessa olla selvillä.

Lavastus on ketterä, paikoin yllätyksellinen, esityksen maisemien vaihtuessa tiuhaan. Puvuista vastannut Anne Paavilainen on tehnyt hyvää työtä. 

Näyttämöllepano vakuuttaa, muistuttaen siitä, että epookkia on mahdollista luoda pienillä yksityiskohdilla.

Esityksessä kuullut äänet ja musiikki, poislukien videoiden äänet, tuotettiin livenä näyttämöllä. Äänimaisemoinnista ja musiikista vastasi Terhi Meriläinen. Elävä äänimaisema oli mielenkiintoinen lisä, tuoden vaikuttavuutta teatterikokemukseen. Hurjassa autoilukohtauksessa äänet tosin peittivät jonkin verran dialogin kuuluvuutta.

Valittu on viihdyttävää ja samaan aikaan ajatuksia liikkeelle laittavaa teatteria. Se kysyy, mikä on yksittäisen ihmisen vastuu sodan kaltaisessa ääritilanteessa.

*Katsoin esityksen 6.2.2026

Kuva: Kaisa Vuorinen