The Poet of Finland (Ryhmäteatteri)

*Mainos/lippu saatu Ryhmäteatteri

Elämäkertanäytelmiä ilmaantuu teattereiden ohjelmistoihin tasaisesti. Naistaiteilijoita on tavattu nostaa viime vuosina näyttämölle, mutta Ryhmäteatteri tarttui runoilija Pentti Saarikoskeen. Aina Bergrothin käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama The Poet of Finland - Eli Saarikoski ja minä on vapaa tulkinta Tuula-Liina Variksen teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka. Näkökulma onkin siis silloisen puolison.

Toimittaja Tuula-Liina Varis ja Pentti Saarikoski olivat naimisissa kahdeksan vuotta 1960-luvun loppupuolelta alkaen 1970-luvun puoliväliin saakka. Minna Suuronen esittää totutun antaumuksellisesti Tuula-Liina Varista. Eläytyminen rooliin vakuuttaa, sillä Suuronen esittää itseään huomattavasti nuorempaa naista, eikä tähän seikkaan katsojana juurikaan kiinnitä huomiota esityksen aikana.

Pentti Saarikoskea hieman eri ikäkausina esittävät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström. Ratkaisu on tuttu jo Oksasen aiemmasta ohjauksesta Minna Craucher, jossa nimikkohenkilöä esitti useampi näyttelijä. Haussila on vastustamaton runouden supertähti, Karvonen seesteisemmän kauden työmyyrä ja Svartström vanhempi, avoimen narsistinen Saarikoski.

Kuva: Mitro Härkönen

Ratkaisu tuntuu perustellulta, joskaan ei aivan yhtä tarpeelliselta kuin Craucherissa. Useamman näyttelijän ratkaisulla saadaan Saarikosken ristiriitaista persoonaa valotettua useammasta näkökulmasta siten, että jokainen näyttelijä tuo omanlaisensa latauksen näyttämölle. Näyttelijät vuorottelevat Saarikosken roolissa luontevasti.  Erinäisiä sivuosia esittävä sopraano Johanna Isokoski pääsi käyttämään laulutaitojaan yllätyksellisesti.

Varis on todennut, että hänelle lankesi suhteessa äidin rooli, jossa hän monella tavalla huolsi alkoholisoitunutta Saarikoskea. Tämä käy esityksessä varsin selväksi. Esitys on kriittinen katsaus Saarikosken hahmoon, sortumatta kuitenkaan tympeään jälkiviisasteluun. Näyttämöllä kaikesta syntyy välitön vaikutelma.

Janne Vasaman lavastus, Tiina Kaukasen pukusuunnittelu ja Ville Mäkelän valo- ja videosuunnittelu tekevät esityksestä täyteläistä katsottavaa. Ajankuva vakuuttaa. Joku kanssakatsoja kommentoikin väliajalla, että iski hirveä röökin ja viinan himo.

The Poet of Finland erottuu elämäkertaesitysten massasta tarkalla näkökulman rajaamisella, kekseliäällä näyttelijäntyöllä ja osuvalla teatterin keinojen käytöllä. 

*Katsoin esityksen 13.2.2026

Riisto (Teatterikone / Jyväskylän kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Teatterikone

Tästä ei näytelmä ajankohtaisemmaksi muutu! Annu Sankilampi pureutuu työttömyyden teemaan käsikirjoittamassaan ja ohjaamassaan näytelmässä Riisto.

Pitkän uran Jyvässeudun kiinteistö- ja rakennuspalveluissa tehnyt Hannu (Aaro Vuotila) saa yllättäen kenkää duunistaan. Ylikierroksilla käyvä Hannu osuu samaan hissiin kuin pomonsa Esa (Markus Virtanen). Syntyy kiperä, osin uhkaavakin tilanne, jossa Hannu päätyy tivaamaan kysymyksiä irtisanomiseensa liittyen.

Näytelmän rakenne tekee Riistosta erityisen mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa seurattavaa. Katsojalle annetaan esimakua hissikohtauksesta iskevästi heti alussa, mutta pian seurataankin aiempia, tätä kohtaamista edeltäneitä tapahtumia. Ohjaus etenee varmaotteisesti terävin leikkauksin eri aikatasoilla, kerien tarinaa näppärästi auki useammista näkökulmista. 

Kuva: Iida Liimatainen

Teatterikoneen ja Jyväskylän kaupunginteatterin yhteistyönä toteutetussa esityksessä nähdään lavalla kaksi näyttelijää, Aaro Vuotila ja kaupunginteatterista vieraileva Markus Virtanen. Näyttelijöiden määrä ei kuitenkaan rajoita esityksen hahmogalleriaa, vaan molemmat tekevät useampia rooleja. Sivuhahmoissa on osuvaa koomista sävyä, joka sopivasti keventävää esityksen vakavampaa pohjavirettä. Vakavasta ja puhuttelevasta aiheesta huolimatta mukana on sydämellistä huumoria. Paikallisviittaukset, esimerkiksi Kino Auroran elokuvaohjelmistoon liittyen, hymyilyttivät. 

Molemmat näyttelijät tekevät päärooleissaan mainiot henkilökuvat. Vuotilan Hannu on eräänlainen vanhan koulukunnan työmies, joka hoitaa työssä oman tonttinsa säntillisesti, mutta on jo hieman pudonnut nykymaailman menosta. Markus Virtasen Esa on hiljalleen johtotehtävissä paikkaansa vakiinnuttava nuorempi, kunnianhimoinen tekijä.

Kaiken pohjana on tietenkin Sankilammen oivaltava käsikirjoitus, joka välttää turhat stereotypiat ja ilmeisimmät juoniratkaisut. Hyvä käsikirjoitus antaa näyttelijöille tilaa loistaa. Yksittäisenä huippuhetkenä jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa Virtasen esittämä Esa päästelee höyryjä käymällä mielikuvitusdialogia yhtiön johtohenkilöiden kanssa. Vakuuttavaa turhautumisen ilmaisua näyttämölle tuotuna.

Taru Svanin lavastus, Kalle Vilanderin äänisuunnittelu ja Timo Hanhisalon valosuunnittelu luovat esityksen leikkauskohdissa trillerimäistä vaikutelmaa. Hahmovetoisessa esityksessä lavastus on pelkistetty, mikä tukee ketterää kohtausten vaihtoa. Esitys istuu Villa Ranan Paulaharjun saliin kuin nakutettu.

Tiivis ja viihdyttävä näytelmä pistää miettimään työelämän suuntaa ja työn merkitystä tässä jatkuvasti monimutkaistuvassa maailmassa. 

Katsoin esityksen 2.4.2026

Sohva - työpaikkakomedia (Turun kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Turun kaupunginteatteri

Olen havaitsevinani sellaista trendiä, että Suomessa tehdään tällä hetkellä yhä useammin teatteria teatterista. Tällä kertaa asialla ovat Satu Rasila, Mikko Kouki ja Arto Valkama, jotka ovat käsikirjoittaneet Turun kaupunginteatteriin työpaikkakomedian Sohva.

Esityksessä, jonka on ohjannut Kari-Pekka Toivonen, seurataan teatterin uuden johtajan, Otto Kolehmaisen (Stefan Karlsson), ensiaskeleita vaativassa pestissään. Teatterin hiipuvaa taloutta pitäisi saada elvytettyä, viedä lähestyvä ensi-ilta kunnialla läpi ja kuunnella sekä mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon teatterin henkilökunnan ideoita ja toiveita.

Käsikirjoituksesta huomaa, että teatterimaailma on tekijöille tuttu, sillä niin vaivattoman oloisesti näytelmässä risteilee teatteritalon eri työtehtäviä hoitavia, hyvin näyteltyjä hahmoja.  Muistettavimpiin lukeutuvat esimerkiksi hallintopäällikkö Sinikka (Riitta Salminen), tuotantosihteeri Kalle (Hannes Suominen) ja ohjaaja Akseli (Kari-Pekka Toivonen).

Sonja Pajunojan mainiosti esittämää yli-innokasta teatterifania olisin nähnyt mielelläni enemmänkin, sillä nyt hänen kaarensa kokonaisuudessa jää hieman keskeneräiseksi.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Juonenkuljetuksen välineenä komediassa käytetään johtajan työhuoneen vanhaa sohvaa, jonka vaihtaminen uuteen tuottaa erilaisia kommelluksia ja väärinkäsityksiä. Tulevan ensi-illan, joka on mikäpä muukaan kuin Seitsemän veljestä, yksi keskeisistä elementeistä sattuu myös olemaan sohva.

Esityksen ensimmäinen osa esittelee hahmoja, rakentaa dynamiikkaa ja pohjustaa tulevaa. Meno on tasaisen viihdyttävää, vaan ei erityisen yllätyksellistä. Väliajan jälkeen nähdäänkin samoja kohtauksia, mutta eri näkökulmasta kerrottuna. Elokuvista tuttu kikka terästää katsojan nauttimaan näyttelijäsuoritusten tarkkuudesta ja ohjauksen sujuvuudesta. Esitys kiihdyttää nautittavasti loppua kohden.

Kokonaisuutena Sohva on hyvin toteutettua teatteriviihdettä, jonka parissa vierähtää parituntinen mukavasti.

*Katsoin esityksen 14.2.2026

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Itseen kirjoitettu (Teatteri Metamorfoosi / Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Tässä on varmasti yksi viime aikojen kiinnostavimmista kirja-adaptaatioista. Timo Torikka ja ohjaaja Davide Giovanzana ovat dramatisoineet ranskalaisen filosofi ja sosiologi Didier Eribonin (s. 1953) omaelämäkerrallisen teoksen Paluu Reimsiin, jossa Eribon käsittelee työväenluokkaista menneisyyttään.

Teos, jonka suomentamisesta myös Torikka vastasi, nähdään näyttämöllä nimellä Itseen kirjoitettu. Esitys on Teatteri Metamorfoosin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto.

Didier Eribon (Miiko Toiviainen) palaa kotiin isän kuoltua. Hän on ollut poissa 30 vuotta. Didier kohtaa äitinsä (Sinikka Sokka) ja pikkukaupunkilaiseen työväenluokkataustaansa liittyvän häpeän. Moniin muistoihin ja tilanteisiin liittyy juuri edesmennyt isä (Timo Torikka). Molemmat vanhemmat olivat töissä tehtaassa.

Kuva: Darina Rodionova

Esitys aloitetaan pienellä johdannolla, jossa yleisölle teroitetaan joitakin käsitteitä, esimerkiksi habitus, jota on kehitellyt muun muassa sosiologi Pierre Bourdieu. Hauska osa johdantoa on elokuvatraileri, jossa esitellään näyttelijät ja näytelmän lähtökohdat.

Teoreettisesta viitekehyksestä huolimatta työryhmän tavoitteena on selvästi välttää paperinmakuisuus ja tylsyys. Tässä onnistutaan kiitettävästi. Esityksestä kehkeytyy varsin kiinnostava ja tunteikas matka Eribonin menneisyyteen.

Yksi seikka, joka ajoi Eribonin Pariisiin heti lukion jälkeen, oli hänen homoseksuaalisuutensa. Tämäkin teema tulee käsitellyksi. Yksi esityksen yllättävämmistä ja tunteikkaimmista hetkistä koettiin, kun Eribon kuulee äidiltään, kuinka ylpeä hänen isänsä oli nähtyään poikansa esiintymässä televisiossa eikä aikonut ottaa vastaan yhtään seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää vinoilevaa kommenttia.

Miiko Toiviaisen tarkasta ja heittäytyvästä näyttelijäntyöstä välittyy tarvittava painokkuus, joka saa katsojankin pohtimaan Eribonin esittämiä kysymyksiä. Myös konkarit Sinikka Sokka ja Timo Torikka tekevät rooleissaan vahvat suoritukset.

Oli kiinnostavaa seurata, miten Sokan esittämä äiti otti vastaan Toiviaisen esittämän Eribonin pisteliäät ja paikoin syyttävät kommentit. Syntyi todella intensiivinen näyttämökohtaaminen, jota seurasi herkeämättä.

Kuva: Darina Rodionova

Torikka taas tuo tutun energisen ilmaisunsa tähänkin esitykseen, tehden useamman roolin. Sävykkyyttä riittää Torikan esittäessä niin Eribonin isää kuin myöhemmin myös Eribonin rokkaavaa veljeä sekä äärioikeistolaista poliitikkoa.

Giovanzanan ohjaus pysyy tasaisessa liikkeessä. Esityksessä kuultavat laulut, joita näyttelijät esittivät, tarjosivat pieniä hetkiä sulatella teoksen herättämiä havaintoja ja kysymyksiä.  Lauluista parhaiten mieleen jäi Sinikka Sokan esittämä Kenen joukoissa seisot. 

Kokonaisuutena Itseen kirjoitettu on analyyttistä ja älyllistä teatteria paremmasta päästä. Tällaista näkisi teattereiden ohjelmistoissa mielellään enemmänkin.

*Katsoin esityksen 21.2.2026

Niskavuoren Heta (Seinäjoen kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Seinäjoen kaupuginteatteri

Hella Wuolijoen Niskavuori-sarja on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ikiklassikoita, joihin teatterintekijät palaavat säännöllisesti. Seinäjoen kaupunginteatteri toi syksyllä 2025 ensi-iltaan näytelmäsarjan toiseksi viimeisen osan, Niskavuoren Hetan, jonka ohjauksesta vastaa Mikko Kouki. Vaikka näytelmä on osa Niskavuorten saagaa, muodostaa se itsenäisen kokonaisuuden eikä vaadi muiden osien tuntemista.

Esityksen avauskohtauksessa vietetään Heta Niskavuoren (Kristiina Karhu) ja renki Akustin (Joel Hirvonen) häitä. Näytelmän edetessä katsojallekin selviää, miksi Niskavuoren talon tytär on päätynyt naimisiin rengin kanssa.

Sisuuntunut ja kunnianhimoinen Heta muuttaa Akustin kanssa Muumäen torppaan, jota he yhdessä alkavat kehittää ja kasvattaa vuosikausien projektina. Vuosien vieriessä voimakastahtoinen Heta panee tottelemaan niin miehensä, palvelijansa kuin lapsensakin. Näytelmän aikajänne on 1800-luvun lopulta aina 1920-luvulle saakka.

Kristiina Karhu ja Joel Hirvonen. Kuva: Jukka Kontkanen

Kristiina Karhu Hetana ja Joel Hirvonen Akustina tekevät kelpo roolisuoritukset pääosaparina, jonka dynamiikan kehittymistä havainnoi kiinnostuneena läpi esityksen. Siinä missä Heta on korostetun omanarvontuntoinen ja ankara, on Akusti vuorostaan eräänlainen rehti jokamies, joka tulee kaikkien kanssa juttuun.

Koukin ohjauksessa ei turhia himmailla, vaan ajoittain näytellään isostikin sortumatta kuitenkaan turhaan liioitteluun. Wuolijoen tekstin melodramaattiset ainekset tekevät näytelmästä vielä tänäkin päivänä viihdyttävää katsottavaa. Pinnan alla kytevät salaisuudet, konfliktit ja dramaattiset juonenkäänteet koukuttavat.

Historiasta kiinnostunut katsoja voi seurata näytelmää siitä näkökulmasta, millaisena se kuvaa vanhaa suomalaista maatalousyhteiskuntaa. Olennainen tarinan kaari onkin Akustin eteneminen rengistä menestyväksi isännäksi.

Riikka Aurasmaan onnistunut pukusuunnittelu on olennainen osa esitystä, tuoden esitykseen historiallista uskottavuutta ja tukien samalla näytelmän hahmojen rakennusta.

*Katsoin esityksen 10.1.2026

Täällä sateenkaaren alla - Suomen homot värikuvina (Teatteri Kantanäky / Tehdas Teatteri)

*Mainos/lippu saatu Tehdas Teatteri

Teatteri Kantanäky on tehnyt Turussa sateenkaarevia kabaree-esityksiä pian jo 20 vuoden ajan. Ne ovat niittäneet mainetta myös teatterin ystävien keskuudessa ympäri Suomen, joten olikin korkea aika päästä kokemaan tämä turkulainen ilmiö.

Kantanäky tekee siis esityksiä, joiden teemana ovat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiat. Kantanäyn riveissä on niin teatterin ammattilaisia kuin harrastajia.

Täällä sateenkaaren alla – Suomen homot värikuvina on yhteistuotanto Tehdas Teatterin kanssa. Kabareen ohjauksesta vastasi Heini Vahtera, ja käsikirjoittajaksi on merkitty Teatteri Kantanäky / työryhmä.

Kuva: Ami Koiranen

Kabareessa ei ole perinteistä juonta, vaan se tarjoaa kohtauksia halki kväärin Suomen, historiaa unohtamatta. Kvääri on suomenkielinen vastine kattokäsitteelle queer. Pidin kovasti aloituskohtauksesta, jossa nukkehahmo vaeltaa metsämailla törmäten salaperäiseen kirjaan. Sitten kabaree pääseekin jo valloilleen.

Osa kohtauksista oli lyhyitä ja ytimekkäitä, hieman sarjakuvamaisen kerronnan mieleen tuovia puheenvuoroja, joissa esimerkiksi yksinäinen homomies kertoo, kuinka vaikeaa on nykyään löytää kunnon miestä, vaikka ei paljoa vaadi. Tätä toteamusta seuraa tietenkin pieni luettelo erinäisistä toiveista. Äänessä oli myös esim. nykyisen valtiovarainministerin mieleen tuova 50-kiloinen blondi söpöliini, joka muisteli suhdettaan duunaritaustaiseen naiseen.

Pidemmistä sketseistä jäi mieleen muun muassa pikkujouluihin sijoittuva kohtaus, jossa selviää, että työkaveri onkin naisista tykkäävä nainen, eikä hänelle siis tarvitse katsella ketään miestä. Känninen keski-ikäinen nainen onkin pian korostamassa kovaan ääneen omaa suvaitsevaa suhtautumistaan, unohtaen seksuaalivähemmistöön kuuluvan työkaverin kuuntelun. Kiusallisen viihdyttävää katsottavaa!

Lauluja piisasi, kuten kabareehen kuuluu. Mainitsen muutamia. Antti Ainola, joka vastasi myös esityksen livemusiikista, oli sovittanut kimaran biisejä, jotka olivat saaneet sateenkaariteemaan sopivat sanat. Riemukas oli esimerkiksi väännös Wicked-musikaalin kappaleesta Popular. Mahtavan energinen ja valloittava numero oli Anita hieroo, jonka pohjana oli Bonnie Tylerin kasarihitti.

Silkkaa esiintymisen iloa ja riemua pursusi myös potpuri erinäisistä matkalauluista. Tässä junailukohtauksessa oli tunnelma kerrassaan katossa. Iskevää perinteisempää kabareetunnelmaa lesbotwistillä vuorostaan tarjosi versiointi Kai Hyttisen tunnetuksi tekemästä biisistä Naiset.

Kuva: Ami Koiranen

Vakavahenkisempää sisältöä tarjosivat esimerkiksi kuvaus siitä, kuinka pariskunnan toinen osapuoli ei uskalla tulla ulos kaapista vanhemmilleen, vaikka aika kuluu ja vuodet vierivät. Yleisöä muistutetaan myös siitä, kuinka homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksesta vasta 1981. Linnan juhlat -kohtauksessa Suomen historian sateenkaari-ihmiset pääsevät viimein osallistumaan juhliin omana itsenään.

Esiintyjien heittäytymiskyky mitä erilaisempiin kohtauksiin, hahmoihin ja tilanteisiin vangitsi huomion. Tasaisen laadukasta tekemistä koko joukolta. Esityksen rekisteri vaihtui paikoin nopeasti: välillä lyötiin kunnolla överiksi, välillä taas ilmaisu oli hieman hillitympää, mutta niin vain esiintyjät pysyivät tahdissa. Lavalla nähtiin Nuppu Ervasti, Virve Koskinen, Teemu Loikas, Reetta Moilanen, Tristan Selin, Kiisu Tuomi ja Timo Väntsi. 

Esityksen yli kaksituntinen kesto tarjosi reilun annoksen lauluja, näyttämöviihdettä ja sketsejä. Kabareen rytmitys oli kohdillaan, ja esitys virtasi sujuvasti eteenpäin. Meininki oli viihdyttävää, ja vaikka jokin juttu ei olisikaan ollut aivan omaan makuun, niin rivakka tahti takasi sen, että pian jo olikin jokin uusi kohtaus käsillä. Yleisö eli esityksessä mukana alusta lähtien.

*Katsoin esityksen 15.2.2026

Elokuvafestivaali: Tallinn Black Nights Film Festival 2025

*Mainos/festivaalipassi saatu Tallinn Black Nights Film Festival (PÖFF)

Viime marraskuussa 29. kerran järjestetyillä Tallinnan pimeiden öiden elokuvafestivaaleilla (PÖFF) pyyhkii kävijälukujen valossa hyvin. 17-päiväinen festivaali keräsi päälle 94 000 kävijää, tehden uuden kävijäennätyksen.

Ohjelmistossa nähtiin 249 kokopitkää elokuvaa ja 275 lyhytelokuvaa. Näihin lukuihin sisältyvät PÖFFin yhteydessä järjestettyjen lasten ja nuorten elokuviin keskittyneen Just Film -festivaalin ja PÖFF Shorts -lyhytelokuvafestivaalin tarjonta.

Pohjois-Euroopan ainoalla A-luokan festivaalilla kilpailee aika ajoin myös suomalaisia elokuvia, mutta tällä kertaa festivaalin pääkilpasarjassa ei sellaista nähty. Festivaalin monissa sivusarjoissa oli sen sijaan tälläkin kertaa myös suomalaisia elokuvia. Tärkeimpänä mainittakoon Karin Pennasen Päivien lumo, joka voitti dokumenttielokuvien Doc@PÖFF International -kilpasarjan.

Oma mielenkiintoni on festivaalilla vieraillessani kohdistunut erityisesti esityssarjoihin, joihin on kuratoitu tuoreita elokuvia Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Baltian maiden elokuvia ei Suomessa juurikaan näe.

A Goodnight Kiss (2025)

Liettualaisen dokumentaristin Giedrė Žickytėn ohjaus A Goodnight Kiss on henkilökuva liettualaisesta kirjallisuuden professorista, teatteritutkijasta ja ihmisoikeusaktivistista Irena Veisaitėsta (1928–2020).

Juutalaissyntyinen Veisaitė menetti äitinsä holokaustin aikana vuonna 1941, mutta selvisi itse holokaustista Kaunasissa, koska hänet otti perheeseensä paikallinen kristitty nainen.

Napakka ja koskettava puolitoistatuntinen tarjoaa kiehtovan henkilöhistorian kautta näkymiä Liettuan 1900-luvun historiaan holokaustia unohtamatta.  Elokuvan taustamusiikkina on käytetty Arvo Pärtin teosta Für Alina, joka myös liittyy dokumentin päähenkilön elämään.

Harmillisesti Irena Veisaitė ennätti kuolla koronapandemian aikaan, eikä tuoretta materiaalia hänestä saatu talteen niin paljon kuin elokuvantekijöillä oli alun perin tarkoitus. Viimeistelty lopputulos ei tunnu silti lainkaan vaillinaiselta, vaan dokumentista välittyy kuva humanistista, jolle rankat elämänvaiheet toivat painokkuutta ja perspektiiviä näkemyksiin.

My Family and Other Clowns (2025)

Heilika Pikkovin ja Liina Särkisen My Family and Other Clowns on kurkistus virolaisen klovnipariskunnan Haide Männamäen ja Toomas Trossin elämään. Taiteilijanimillä Piip ja Tuut esiintyvä pariskunta on keikkaillut ympäri maailmaa, ja heidän esityksiään on nähty myös Suomessa.

Dokumentintekijät seurasivat viisi vuotta pariskunnan ja heidän kolmen lapsensa elämää. Kenties pitkä tekoprosessi auttoi luottamuksellisen suhteen rakentamisessa tekijöiden ja kuvattavien välille, mikä näkyy katsojalle haastateltavien avoimuutena.

Dokumentista piirtyy kuva siitä, miten uran suhteen kunnianhimoisten vanhempien poissaolo kotoa vaikuttaa lapsiin ja perheen dynamiikkaan. Dokumentti välttää turhaa dramatisointia ja osoittelua, tarjoten katsojalle myös näytteitä Piipin ja Tuutin hauskan ja mainion oloisista klovniesityksistä.

Renovation (2025)

Liettualaisen Gabriele Urbonaitėn esikoispitkä Renovation on mukavan pienimuotoinen draama pariskunnasta, joka muuttaa asumaan yhteen. Päähenkilö Ilona (Žygimantė Elena Jakštaitė) työskentelee kääntäjänä, ja Matas (Šarūnas Zenkevičius) pitää turistikierroksia Vilnassa. Kerrostalossa alkava remontti luo elämään kitkaa, häiriten esim. Ilonan työskentelyrauhaa. Remontin myötä heidän elämäänsä astuu myös ukrainalainen raksatyöntekijä Oleg (Roman Lutskyi), joka aiheuttaa jännitteitä parisuhteeseen.

Elokuva tarjoaa tunnistettavan ja samaistuttavan kuvauksen kolmekymppisten elämästä, jossa elämälle haetaan vielä suuntaa, mutta ei olla aivan nuoria enää. Aletaan olla isompien päätösten äärellä, esimerkiksi liittyen uraan ja perheeseen. Elokuvan draama tapahtuu hienovaraisesti arkisissa puitteissa ja pienissä hetkissä. Näyttelijöiden roolisuoritukset ovat mutkattoman luontevia.

Elokuvan kuvauksesta vastannut Vytautas Katkus onnistuu taltioimaan Vilnassa sijaitsevan kerrostalon arkea kiinnostavasti, loihtien elokuvan visuaalisesta ilmeestä miellyttävän pehmeän.

Festivaalia vietettiin 7.–23.11.2025