Saapasjalkakissa (Turun Kesäteatteri)

*Mainos/lippu saatu Turun kesäteatteri

Lastenteatteria tulee nähtyä melko harvoin, mutta ajoittain on mukava katsoa jotain myös tästä lajityypistä. Turun Kesäteatteri Vartiovuorella on erityisesti keskittynyt koko perheelle sopiviin esityksiin, joten suuntasin Turku-visiitillä kiinnostuneena katsomaan, millainen keitos klassisesta sadusta, Saapasjalkakissasta, oli saatu aikaiseksi.

Lastenteatterin henkeen kuuluu usein neljännen seinän rikkominen heti esityksen alussa, jotta kaikenikäinen yleisö orientoituu teatterikokemukseen. Valtteri Lehtisen reippaalla ja mukaansatempaavalla energialla esittämä Saapasjalkakissa tekee juuri näin. Aloitukseen on keksitty kiinnostava koukku, sillä Saapasjalkakissa ihmettelee, miksi yleisö on vielä paikalla, sillä eikö hän jo käynyt läpi voitokasta kohtaamistaan juonikkaan Velhon (Sami Lalou) kanssa? Lapsivoittoinen yleisö kajauttaa vastaukseksi, ettei tästä kohtaamisesta ole vielä kuultu. Siispä Saapasjalkakissa aloittaa tarinan kertomisen alusta.

Seppo Honkosen dramatisoiman ja ohjaaman esityksen pääjuoni noudattelee klassisen sadun kaarta. Puhuva Saapasjalkakissa päättää oveluuttaan käyttäen auttaa köyhää Myllärinpoikaa (Eedi Roisko) kohoamaan aateliseksi. Matkan varrelle mahtuu isompia ja pienempiä kohtaamisia muiden tunnettujen satuhahmojen, kuten Lumikin (Vilja Aavikko) ja Punahilkan (Helmi Henell), kanssa. Yksi riemastuttavimmista juonenkäänteistä on se, että Miia Wakosen hauskasti esittämä Tähkäpää onkin eräänlainen satumaailman influensseri.

Kuva: Frans Rinne

Runsas hahmokatras hauskuuttaa, mutta tuo esitykseen myös hieman hajanaisuuden tuntua. Turun Kesäteatterin ensemble koostuu niin ammattilaisista kuin harjaantuneista harrastajistakin, mutta näyttelijäsuoritukset ovat silti tasalaatuisia.

Niina Sunin lavastus ja Suvi-Tuuli Höglundin pukusuunnittelu täyttävät Vartiovuoren kesäteatterin näyttämön klassisilla, tunnistettavilla sadunomaisilla elementeillä. Nukeista ja tarpeistosta vastasi Pia Kalenius sekä maskeerauksesta ja kampauksista Alisa Oksanen. Esityksen visuaalinen ilme oli yhtenäinen ja kohdallaan, mikä osaltaan auttoi uppoutumaan sadun maailmaan.

Honkosen ohjauksessa sadun kaari ja muoto ovat hyvin hallussa. Tarina terävöityy mukavasti loppua kohden, ja pitkin esitystä kuullut laulunumerot viihdyttivät. Esityksen musiikista vastasi Kari Mäkiranta. Venla Viisasen suunnittelemat koreografiat olivat paikoin varsin vauhdikkaat.

Yleistunnelma oli Vartiovuoren kesäteatterissa kohdallaan. Tein sellaisen huomion, että lapsikatsojat jaksoivat istua hienosti paikoillaan ja keskittyä esitykseen, joten voinee sanoa, että esitys puree hyvin kohdeyleisöön. Parin tunnin kesto väliaikoineen tuntui juuri sopivalta tälle tarinalle.

*Katsoin esityksen 27.6.2026

Melkein ihmisiä (Tukkateatteri)

*Mainos/lippu saatu Tukkateatteri

Tukkateatterin, tamperelaisen harrastajateatterin, viime kesäinen esitys Melkein ihmisiä osoittautui niin suosituksi, että se päätettiin tuoda uusintaensi-iltaan tänä kesänä. Esityspaikkana toimii jälleen Amurin museokorttelin piha, mutta jokunen näyttelijävaihdos kokoonpanossa on tapahtunut. Lisäksi käsiohjelmassa mainitaan, että joitain kohtauksia on laajennettu.

Katsoin esityksen jo viime vuonna, mutta mielenkiinnolla suuntasin katsomoon myös tänä kesänä. Yksi syy visiitille on Amurin museokorttelin viihtyisä pihapiiri, joka on oivallinen kesäteatteriympäristö. Vastaavaa elämystä ei sisäteatteri tarjoa.

Kesäteatterikauteen kuuluvat perinteisesti näytelmät, jotka ammentavat paikallishistoriasta. Melkein ihmisiä asettuu tukevasti osaksi tätä perinnettä, sillä kyseessä on pakinoitsija Aune Mäkisen (1920–2011) samannimisen romaanin dramatisointi, ja esityksen tapahtumat sijoittuvat Amurin työläiskortteliin, kesään 1935. 

Katri Hätin ja Mia-Annette Latvuksen dramatisoimassa ja ohjaamassa esityksessä on isompia ja pienempiä rooleja tekemässä yli kymmenpäinen harrastajajoukko. Kun on tarkoitus kertoa teatterin keinoin työläiskorttelin pihapiirin elämästä, laaja hahmomäärä palvelee tätä tarkoitusta hyvin. Herkullisessa hahmogalleriassa riittää eläväistä väkeä klassisista ikkunoista kurkkivista juoruämmistä aina viinaa trokaaviin miehiin ja vauhdikkaisiin lapsiin saakka.

Keskushenkilönä näytelmässä on Hanna (Saara Sillanpää), joka muuttaa kaupunkiin poikansa Antin (Jarkko Rautava) kanssa asettuen asumaan Amurin osakyökkiin.

Vilkkaampien kohtausten vastapainona toimivat kohtaukset, joissa Hanna käy kirjeenvaihtoa kertoen kuulumisiaan kirjeissä sisarelleen. Kirjeenvaihto osaltaan tuo esitykseen historiallista kontekstia ja tarjoaa näkökulmaa siihen, miltä kaupunki tuntuu maaseutuun tottuneen näkökulmasta. 

Uusintakatselulla Melkein ihmisiä oli mieluisa kokemus. Viimevuotinen esityskausi ja uusi harjoituskausi ovat selvästi terävöittäneet esitystä ja tuoneet tekemiseen lisää varmuutta ja luontevuutta. Viimevuotisessa blogiarviossa kirjoitin, kuinka talonmiehen roolissa nähtävä Jaakko Mela erottui vahvalla äänenkäytöllään. Tänä kesänä en vastaavaa huomiota tehnyt, vaikka ei Mela edelleenkään roolissaan himmaillut, vaan muut olivat kaiketi nostaneet äänentasoaan.

Huomioni kiinnittyi myös esityksen kerrassaan sujuvaan poljentoon. Ohjauksessa oli kiinnitetty tarkasti huomiota siihen, mistä ja miten roolihenkilöt saapuvat kohtauksiin. Näin pääsi syntymään uskottava vaikutelma vilkkaasta pihapiiristä. Huolellisesti toteutetuissa joukkokohtauksissa, joita esitykseen mahtui muutamia, oli kaikille hahmoille keksitty jotain tekemistä. Aivan kaikkea ei tarkinkaan katsoja ennättänyt rekisteröidä.

Uskottavan ajankuvan rakentamisessa keskeinen rooli oli myös osuvalla puvustuksella ja tarpeistolla. Puvustuksesta vastasivat Outi Kanerva ja Anne Paavilainen. Kanerva vastasi lisäksi muun työryhmän kanssa tarpeistosta. 

Pääjuoniaineksista huomioin tällä katselukerralla, miten herkullisesti ja hiljalleen virittyi esityksen edetessä orastava kolmiodraama päähenkilö Hannan (Sillanpää), Jennyn (Maria Mesimetsä) ja naistenmiehen vikaa omaavan talonmies Eeliksen (Mela) välille. Erilaiset luonteet ottavat yhteen viihdyttävästi.

Laura Malmivaaran ovelan ilmeikkäästi esittämä Repekka, yksi pihapiirin lapsista, on viittaus kirjailija Aune Mäkiseen, joka julkaisi pakinoita Repekka-nimimerkillä. Pihapiirin elämänmenoa uteliaana ja välillä huvittuneena seuraava Repekka, joka kirjoittaa muistiin naapuruston tapahtumia, on hauska lisä kokonaisuuteen. Ehkäpä niistä muistiinpanoista saisi jonain päivänä kirjan aikaiseksi?

*Katsoin esityksen 17.6.2026

Siveettömät (Turun ylioppilasteatteri)

*Mainos/lippu saatu Turun ylioppilasteatteri

Itselleni uusissa kesäteattereissa vieraileminen on aina mukavaa. Turku-visiitillä tieni vei Turun ylioppilasteatterin kesänäyttämölle Liedon Vanhalinnaan. Hieman ennen esityksen alkamisaikaa katsojat ohjattiin pihalta varsinaiseen esitystilaan eli Härkätallin vintille.

Salla Anttosen käsikirjoittama ja ohjaama musiikkiteatteriesitys Siveettömät – tarina heistä, jotka kielloista huolimatta eivät lakanneet tanssimasta tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman sota-aikaan Suomessa. Joulukuun 1939 alkupuolella astui voimaan tanssikielto, joka kielsi paritanssin julkisilla paikoilla. Tiukasta kiellosta ja poliisin valvonnasta huolimatta ihmiset järjestivät laittomia tansseja esimerkiksi ladoissa, joita kutsuttiin nurkkatansseiksi. Sota-aika ja nurkkatanssit muodostavat esitykselle kiinnostavan kehyksen.

Vaikka esitys pureutuukin tanssikiellon historiaan, välillä jopa ihan suullisesti katsojille siitä kertomalla, kertoo esitys ennen kaikkea nuorisosta, myöskään tämän päivän näkökulmaa unohtamatta.

Esityksessä seurataan elämäniloisen ja pirskahtelevan ystäväjoukon edesottamuksia. Hahmoja kiinnostavat hauskanpito ja seksi, kuten nuorisoa yleensäkin. Romansseja syntyy. Käsikirjoituksesta ei feminismiä tai queer-näkökulmaa ole unohdettu. Esitys ristivalottaa kiinnostavasti nykyisten ja entisten aikojen nuorten elämää.

Kuva: Reea Ruusuvuori

Tasavahva ja esityksen pyörteeseen rohkeasti heittäytyvä esiintyjäjoukko herättää aikakauden energisellä tekemisellään eloon. Yhteispeli on näyttelijöiden kesken kohdallaan, ja se välittyy katsojillekin. Esityksen värikkäästä hahmogalleriasta mieleeni jäivät erityisesti ilmeikäs ja juonikas Martta (Maija Gustafsson), joka järjestelee nurkkatansseja, sekä Sulo (Vehka Liimatainen), joka lähtee rintamalle talvisotaan.

Topi Saarenojan säveltämät kappaleet, joita kuullaan livebändin säestyksellä, muodostavat esitykselle kelpo rungon. Sanoituksista vastasi ohjaaja ja käsikirjoittaja Salla Anttonen, minkä huomaa siitä, että kappaleiden nyanssit ovat kohdallaan suhteessa muuhun tekstiin. Musiikki rakensi paikoin niin riemukasta nurkkatanssitunnelmaa kuin myös herkempiä ja tunteellisempia hetkiä.

Anttosen ohjaus on varmaotteinen ja hyödyntää hyvin härkätallin vintin tilaa. Kun esiintyjiä on kymmenkunta sekä livebändi, ohjaukselta kysytään tarkkuutta. Myös esityksen eri tasoilla tapahtuvat siirtymät ovat kohdallaan, ja ne tuntuvat luontevilta. Ei tule tunnetta, että esitys katkeaisi, vaikka katsojille tarjoiltaisiinkin tietoisku tanssikiellon historiasta.

Esityksestä muodostuu tunnelmaltaan rikas kokonaisuus, jossa on jo mainittujen ainesten lisäksi sopiva sekoitus huumoria, ronskiutta, myös provosoivuutta, juuri niitä elementtejä mitä ylioppilasteattereilta on oppinut katsojana odottamaan.

*Katsoin esityksen 26.6.2026

Wivi & Hanna (Teatterikone)

*mainos/lippu saatu Teatterikone

Teatterikone poikkeaa piristävästi ohjelmistovalinnallaan kesäteattereiden valtavirrasta. Villa Ranan puutarhassa nähdään arkkitehti Wivi Lönnin (1872–1966) ja kauppaneuvos Hanna Parviaisen (1874–1938) välisestä kumppanuudesta kertova Wivi & Hanna. Tämä Kirsi Sulosen ja Annu Sankilammen käsikirjoittama ja ohjaama esitys sai ensi-iltansa jo vuonna 2021, mutta nyt se esitetään uudistettuna versiona.

Teatterikoneen esitykset ovat usein kiinnittyneet esitysympäristöönsä eli Jyväskylään. Niin tälläkin kertaa. Nyt käsittelyssä on kaksi Jyväskylän historiaan olennaisella tavalla kuuluvaa henkilöä. Hanna Parviainen, joka peri sukunsa Säynätsalon vaneritehtaan, oli Suomen ensimmäinen naispuolinen kauppaneuvos, ja hänen panoksensa esimerkiksi Säynätsalon alueen kehitykseen oli merkittävä.

Wivi Lönn puolestaan oli ensimmäinen suomalainen naispuolinen arkkitehti, jolla oli oma arkkitehtitoimisto. Lönn suunnitteli Jyväskylään runsaasti rakennuksia erityisesti 1910-luvulla. Näihin lukeutuvat esimerkiksi Kuokkalan kartano, Puistokoulu ja asuinrakennukset Älylän alueella. Lisäksi hänet muistetaan esimerkiksi Tallinnan Estonia-teatterin toisena suunnittelijana Armas Lindgrenin ohella, vaikka puheita on myös ollut, että Lönn olisi ollut teatterin pääasiallinen arkkitehti, mutta nainen ei olisi voinut yksin saada kontolleen näin isoa projektia.

Kuva: Marianne Hautsalo

Esitys alkaa kiinnostavasti, kun Wivi (Kirsi Sulonen) astelee kauempaa puutarhasta ja kohtaa Hannan (Annu Sankilampi) pitkästä aikaa. Pian katsojalle käy selväksi, että he katsovatkin tuttua ympäristöä nykypäivästä käsin. Wivi Lönnin kotitalo, jonka hän rakennutti itselleen ja äidilleen, sijaitsee aivan kulmilla. Kohtaus toimii mukavana johdantona, eräänlaisena kutsuna katsojalle sukeltaa historiaan heidän kanssaan.

Wivi ja Hanna tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1911. Tutustumiskohtaus tutustuttaa myös katsojan näihin historiallisiin hahmoihin, joiden välillä klikkasi heti ensimmäisellä tapaamisella. Näytelmän käsikirjoituksesta on kuitenkin saatu hiottua mukavan tiivis, eikä tietoa kaadeta yleisön niskaan, vaan sitä annostellaan draaman ehdoilla. Tekijät korostavatkin esityksen fiktiivistä luonnetta, vaikka se kertookin historiallisista henkilöistä.

Roolisuorituksista piirtyy kiinnostavat muotokuvat kahdesta ajalleen poikkeuksellisesta naisesta, jotka tukivat toisiaan niin ammatillisesti kuin yksityiselämässäkin. Uran tekeminen miesten vahvasti hallitsemilla aloilla ei ollut aina helppoa, ja naisten välinen läheinen ystävyys herätti juoruja ja paheksuntaa. 

Sankilammen esittämä Parviainen on energinen, impulsiivinen ja näkyvämpi hahmo kuin Sulosen harkitsevampi ja pidättyväisempi Lönn. Hahmojen keskinäinen vuorovaikutus on niin mielenkiintoista seurattavaa, ettei muita näyttelijöitä esitykseen jää kaipaamaan. Esityksessä mukana olevan viulisti Stella Rautiaisen soitto tuo mukavan oman lisänsä teatterikokemukseen.

Esitys levittäytyy Villa Ranan tunnelmalliseen puutarhaan, jossa lavastusta tarvitaan vain jonkin verran. Lopputulos on hyvin mietitty, harmoninen kokonaisuus, herkkupala historiallisten näytelmien ystäville.

*Katsoin esityksen 25.6.2026

Kuva: Marianne Hautsalo

Dracula - verimmäinen totuus (Törnävän kesäteatteri)

*mainos/lippu saatu Seinäjoen kaupunginteatteri

Komediat kuuluvat olennaisesti kesäteatterikauteen. Seinäjoen kaupunginteatterin kesänäyttämöllä Törnävänsaaressa jatketaan komedialinjalla myös tänä kesänä. Törnävän kesäteatteri tarjoilee viihdettä ja nauruja kaipaavalle yleisölle Bram Stokerin Dracula-klassikosta ammentavan pölhöilykomedian Dracula – verimmäinen totuus. Kyseessä on Suomen kantaesitys John Nicholsonin ja brittiläisen Le Navet Bete -teatteriryhmän komediasta, jonka ensiesitys oli vuonna 2017.

Miika Murasen ohjaamassa neljän näyttelijän voimin toteutetussa esityksessä professori Van Helsing (Jani Johansson) on hankkinut avukseen kolme näyttelijää, jotka auttavat häntä kertomaan totuuden tapahtumista, joita Bram Stoker kuvaa romaanissaan. Heikki Hela, Kaisa Hela ja Mia Vuorela esittävät näyttelijöitä tehden esityksen aikana lukuisia rooleja. Esityksen leikkisää luonnetta korostaen he myös paikoin kommentoivat omana itsenään kohtauksia.

Jani Johansson. Kuva: Jukka Kontkanen

Suomessakin varsin suosittu Näytelmä, joka menee pieleen päivitti teatteriaiheisen komedian tämän päivän yleisölle. Kyseisen hittinäytelmän, joka sai ensi-iltansa vuonna 2012, vaikutus näkyy myös tässä esityksessä. Draculasta kertova esitys, siis esitys esityksessä, uhkaa mennä pahemman kerran pieleen näyttelijöiden toheloidessa. Ajoitus ei ole aivan kohdallaan, vuorosanat unohtuvat, teknisessä toteutuksessa on puutteita.

Näytelmä, joka menee pieleen tarjosi aimo annoksen fyysistä komediaa, kuten tekee tämäkin esitys. Näyttelijä ja miimikko Marc Gassot onkin toiminut esityksen fyysisen näyttelijäntyön konsulttina. Muranen on saanut näyttelijät kelpo vireeseen fyysisen komedian ollessa vaativa laji. Erityisen herkullisen roolin tekee Jani Johansson kertojahahmo Van Helsinginä, jonka pinna uhkaa palaa pahasti, kun näytelmän toteutus ei ole aivan odotetunlainen. Johansson on roolissaan kerrassaan elementissään.

Lainkaan huonommaksi ei jää muu kolmikko, joka huhkii esityksen aikana useampia isompia ja pienempiä rooleja. Kaisa Helan Dracula on vaikuttava ilmestys, mutta myös hauska. Heikki Hela naurattaa niin Heikki Helana itsenään kuin myös esimerkiksi hermostuneena lakimies Jonathan Harkerina, joka saapuu Draculan linnaan kiinteistökauppa-asioissa. Hela keltaiseen mekkoon pukeutuneena Lucyna on klassista kesäteatteria. Mia Vuorela puolestaan nähdään niin naispäähenkilön Mina Murrayn, joka on Jonathanin puoliso, roolissa kuin myös lukuisissa hauskoissa sivuosissa.

Kaisa Hela, Heikki Hela, Mia Vuorela ja Jani Johansson
Kuva: Jukka Kontkanen

Kati Lampun komea lavastus rakentaa tunnelmaa jo ennen kuin esitys on alkanutkaan. Draculan linna yksityiskohtineen tuo hyvällä tavalla mieleen huvipuistojen kummitusjunat ja pistää ajatukset karmivien tarinoiden suuntaan. Leena Rintalan näyttävä puvustus myötäilee hieman Francis Ford Coppolan 90-luvun elokuvaa Bram Stokerin Dracula.

Esitys noudattelee päällisin puolin juoneltaan Stokerin alkuteosta, mutta sitä ei tarvitse tuntea esityksestä nauttiakseen. Esityksen edetessä varsinainen juoni meinaa jäädä sivuseikaksi komedian ottaessa entistä isompia kierroksia. Parhaimmillaan esitys yltyy melbrooksmaiseksi hullutteluksi, mutta paikoin se nojaa huumorissaan liiaksi keskeytyksiin, jolloin juonenkuljetus katkeaa, ja se pitää yrittää saada jollain tavalla takaisin raiteille.

Esitys on ladattu täyteen erinäistä hassuttelua ja huumoria: mainitun fyysisen komedian lisäksi on maltillista yleisön osallistuttamista, paikallisviittauksia, laulua ja ajoittaista kiroilua. Kasassa on siis tasaisen varma viihdepaketti, jossa itselleni makoisimmat naurut taisi tarjota Whitbyhyn liittyvä sanailu. 

Katsoin esityksen 16.6.2026

The Poet of Finland (Ryhmäteatteri)

*Mainos/lippu saatu Ryhmäteatteri

Elämäkertanäytelmiä ilmaantuu teattereiden ohjelmistoihin tasaisesti. Naistaiteilijoita on tavattu nostaa viime vuosina näyttämölle, mutta Ryhmäteatteri tarttui runoilija Pentti Saarikoskeen. Aina Bergrothin käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama The Poet of Finland - Eli Saarikoski ja minä on vapaa tulkinta Tuula-Liina Variksen teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka. Näkökulma onkin siis silloisen puolison.

Toimittaja Tuula-Liina Varis ja Pentti Saarikoski olivat naimisissa kahdeksan vuotta 1960-luvun loppupuolelta alkaen 1970-luvun puoliväliin saakka. Minna Suuronen esittää totutun antaumuksellisesti Tuula-Liina Varista. Eläytyminen rooliin vakuuttaa, sillä Suuronen esittää itseään huomattavasti nuorempaa naista, eikä tähän seikkaan katsojana juurikaan kiinnitä huomiota esityksen aikana.

Pentti Saarikoskea hieman eri ikäkausina esittävät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström. Ratkaisu on tuttu jo Oksasen aiemmasta ohjauksesta Minna Craucher, jossa nimikkohenkilöä esitti useampi näyttelijä. Haussila on vastustamaton runouden supertähti, Karvonen seesteisemmän kauden työmyyrä ja Svartström vanhempi, avoimen narsistinen Saarikoski.

Kuva: Mitro Härkönen

Ratkaisu tuntuu perustellulta, joskaan ei aivan yhtä tarpeelliselta kuin Craucherissa. Useamman näyttelijän ratkaisulla saadaan Saarikosken ristiriitaista persoonaa valotettua useammasta näkökulmasta siten, että jokainen näyttelijä tuo omanlaisensa latauksen näyttämölle. Näyttelijät vuorottelevat Saarikosken roolissa luontevasti.  Erinäisiä sivuosia esittävä sopraano Johanna Isokoski pääsi käyttämään laulutaitojaan yllätyksellisesti.

Varis on todennut, että hänelle lankesi suhteessa äidin rooli, jossa hän monella tavalla huolsi alkoholisoitunutta Saarikoskea. Tämä käy esityksessä varsin selväksi. Esitys on kriittinen katsaus Saarikosken hahmoon, sortumatta kuitenkaan tympeään jälkiviisasteluun. Näyttämöllä kaikesta syntyy välitön vaikutelma.

Janne Vasaman lavastus, Tiina Kaukasen pukusuunnittelu ja Ville Mäkelän valo- ja videosuunnittelu tekevät esityksestä täyteläistä katsottavaa. Ajankuva vakuuttaa. Joku kanssakatsoja kommentoikin väliajalla, että iski hirveä röökin ja viinan himo.

The Poet of Finland erottuu elämäkertaesitysten massasta tarkalla näkökulman rajaamisella, kekseliäällä näyttelijäntyöllä ja osuvalla teatterin keinojen käytöllä. 

*Katsoin esityksen 13.2.2026

Riisto (Teatterikone / Jyväskylän kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Teatterikone

Tästä ei näytelmä ajankohtaisemmaksi muutu! Annu Sankilampi pureutuu työttömyyden teemaan käsikirjoittamassaan ja ohjaamassaan näytelmässä Riisto.

Pitkän uran Jyvässeudun kiinteistö- ja rakennuspalveluissa tehnyt Hannu (Aaro Vuotila) saa yllättäen kenkää duunistaan. Ylikierroksilla käyvä Hannu osuu samaan hissiin kuin pomonsa Esa (Markus Virtanen). Syntyy kiperä, osin uhkaavakin tilanne, jossa Hannu päätyy tivaamaan kysymyksiä irtisanomiseensa liittyen.

Näytelmän rakenne tekee Riistosta erityisen mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa seurattavaa. Katsojalle annetaan esimakua hissikohtauksesta iskevästi heti alussa, mutta pian seurataankin aiempia, tätä kohtaamista edeltäneitä tapahtumia. Ohjaus etenee varmaotteisesti terävin leikkauksin eri aikatasoilla, kerien tarinaa näppärästi auki useammista näkökulmista. 

Kuva: Iida Liimatainen

Teatterikoneen ja Jyväskylän kaupunginteatterin yhteistyönä toteutetussa esityksessä nähdään lavalla kaksi näyttelijää, Aaro Vuotila ja kaupunginteatterista vieraileva Markus Virtanen. Näyttelijöiden määrä ei kuitenkaan rajoita esityksen hahmogalleriaa, vaan molemmat tekevät useampia rooleja. Sivuhahmoissa on osuvaa koomista sävyä, joka sopivasti keventävää esityksen vakavampaa pohjavirettä. Vakavasta ja puhuttelevasta aiheesta huolimatta mukana on sydämellistä huumoria. Paikallisviittaukset, esimerkiksi Kino Auroran elokuvaohjelmistoon liittyen, hymyilyttivät. 

Molemmat näyttelijät tekevät päärooleissaan mainiot henkilökuvat. Vuotilan Hannu on eräänlainen vanhan koulukunnan työmies, joka hoitaa työssä oman tonttinsa säntillisesti, mutta on jo hieman pudonnut nykymaailman menosta. Markus Virtasen Esa on hiljalleen johtotehtävissä paikkaansa vakiinnuttava nuorempi, kunnianhimoinen tekijä.

Kaiken pohjana on tietenkin Sankilammen oivaltava käsikirjoitus, joka välttää turhat stereotypiat ja ilmeisimmät juoniratkaisut. Hyvä käsikirjoitus antaa näyttelijöille tilaa loistaa. Yksittäisenä huippuhetkenä jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa Virtasen esittämä Esa päästelee höyryjä käymällä mielikuvitusdialogia yhtiön johtohenkilöiden kanssa. Vakuuttavaa turhautumisen ilmaisua näyttämölle tuotuna.

Taru Svanin lavastus, Kalle Vilanderin äänisuunnittelu ja Timo Hanhisalon valosuunnittelu luovat esityksen leikkauskohdissa trillerimäistä vaikutelmaa. Hahmovetoisessa esityksessä lavastus on pelkistetty, mikä tukee ketterää kohtausten vaihtoa. Esitys istuu Villa Ranan Paulaharjun saliin kuin nakutettu.

Tiivis ja viihdyttävä näytelmä pistää miettimään työelämän suuntaa ja työn merkitystä tässä jatkuvasti monimutkaistuvassa maailmassa. 

Katsoin esityksen 2.4.2026