Helene (Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Kiinnostus Helene Schjerfbeckin tuotantoa ja elämää kohtaan tuntuu kasvaneen aivan viime vuosina. Tästä hyvänä esimerkkinä on muutamien vuosien takainen Ateneumin Schjerfbeck-näyttely Maailmalta löysin itseni, joka nousi kävijämäärältään Ateneumin kaikkien aikojen suosituimmaksi näyttelyksi.

Ei siis ihme, että Tampereen Työväen Teatteri päätti tuoda taiteilijan isosti näyttämölle. Pohjan TTT:n Helene-esitykselle on antanut Rakel Liehun samanniminen romaani, joka ilmestyi vuonna 2003.

Romaanin tunteville Miko Jaakkolan ohjaama ja Helenan Kallion käsikirjoittama esitys tuntuu ainakin siltä osin tutulta, että tässäkin hypitään Helenen elämän aikajanalla hieman yllättävälläkin tavalla, tajunnanvirtamaisesti. Ratkaisu on perusteltu, sillä wikipediamainen elämänkaaren läpijuoksu ei ole erityisen kiinnostavaa. Esityksen kehyksenä toimii elämänvaihe 1900-luvun alkupuolella, jolloin Helene (Maiju Saarinen) eli leskiäitinsä Olgan (Minna Hokkanen) omaishoitajana Hyvinkäällä. 

Kuva: Kari Sunnari

Maiju Saarinen tekee paljon vastoinkäymisiä elämässään kohdanneen taiteilijan roolin tarkasti, liikoja dramatisoimatta. Saarisen roolisuorituksesta piirtyy esiin vahvasti tunteva ja luomiskykyinen taiteilija. Muut roolisuoritukset tukevat Saarista sopivasti, esimerkiksi Hokkanen äitinä, tuoden esitykseen hieman huumoriakin, sekä Riikka Papunen Helenen taiteilijaystävänä Maria Wiikinä.

Suurellakin näyttämöllä voi näytellä ilman liioittelevia eleitä. Tämän olivat sisäistäneet myös Janne Kallioniemi, Samuli Muje, Nicklas Pohjola ja Saska Pulkkinen, jotka tekivät isompia ja pienempiä miesrooleja läpi esityksen.  Myös Olga Lepistö antaa osuvan panoksensa esitykseen nuoren Helenen roolissa.

Istuin katsomon takaosassa, jolloin näyttelijäsuorituksia enemmän huomioni kiinnittyi esityksen yleisilmeeseen. Tinde Lappalaisen lavastus- ja pukusuunnittelu, Janne Teivaisen valo- ja videosuunnittelu sekä Jarkko Tuohimaan äänisuunnittelu loivat miellyttävän katsomiskokemuksen, jossa eri elementit olivat harmonisessa sopusoinnussa. Suuret, kohtausten mukana vaihtuvat heijastukset Schjerfbeckin taideteoksista olivat hyvin mietitty osa kokonaisuutta, tuoden esitykseen konkreettista taiteen läsnäoloa.

Miko Jaakkola työryhmineen onnistuu avaamaan näkymiä suomalaisen kuvataiteen ikonisen hahmon mielenmaisemaan.

*Katsoin esityksen 3.10.2025

Väylä (Teatteri Jurkka)

*Mainos/lippu saatu Teatteri Jurkka

Ohjaaja Mikko Roiha palaa jälleen Lapin sodan käsittelyyn. Muutama vuosi sitten hän dramatisoi näyttämölle Tommi Kinnusen romaanin Ei kertonut katuvansa. Siinä seurattiin saksalaisten matkassa Norjaan lähteneiden naisten kitkerää kotiinpaluuta halki Lapin. Usean teatterin yhteistuotantoa esitettiin eri puolilla Suomea.

Nyt vuorossa on monologisovitus Rosa Liksomin teoksesta Väylä, jossa kuvataan Lapin sodan syttymisen liikkeelle pistämää nuoren tytön evakkomatkaa Ruotsiin. Liksomin teksti yhdistelee taitavasti sodan ajan tapahtumien kuvausta ja kasvukertomusta.

Lehmiä paimentavaa tyttöä esittää Ella Mettänen, joka vaikuttaa jo esityksen ensi hetkistä alkaen nappivalinnalta tähän rooliin. Tornionjokilaakson murre taittuu ilmeikkäästi ja vakuuttavasti Mettäseltä.

Kuva: Juho Uusitalo, 2025

Erityistä tarkkaavaisuutta esitys toki kysyy katsojaltaan. Parituntinen väliaikoineen on kohtuullisen pitkä kesto monologille. Mettäsen näyttelijäntyö ja ilmaisu on kuitenkin niin eläväistä, että se vie parhaimmillaan totaalisesti mennessään. Syntyy vaikutelmia eri hahmoista ja tapahtumista keskellä kaoottista tapahtumasarjaa. Seassa on myös Liksomin teksteille ominaista rujoa huumoria.

Roihan ohjaus ja dramatisointi kulkee luontevasti katsojaan luottaen. Muutamassa kohdassa piti hieman miettiä, että missä tarina nyt kulkeekaan, mutta tämä saattoi olla omaa tarkkaamattomuuttani.

Roihan tuotannolle ominainen niukka lavastus, josta hän vastaa itse, Rosa-Maria Perän pukusuunnittelu ja Jani Rapon äänisuunnittelu tukevat Mettäsen ilmaisua, mutta eivät vedä huomiota puoleensa.

Ella Mettänen on nostettu yhdeksi sukupolvensa merkittävimmistä näyttelijöistä, mistä osoituksena on viime kesänä myönnetty Olavi Veistäjän rahaston tunnuspalkinto. Väylä osaltaan todistaa, että hypelle löytyy katetta.

Katsoin esityksen 2.10.2025

Mustapukuinen nainen (Seinäjoen kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Seinäjoen kaupuginteatteri

Mustapukuinen nainen kuuluu tukevasti englantilaiseen kauhukertomusten perinteeseen. Susan Hillin 80-luvulla julkaistu romaani on tullut suurelle yleisölle tutuksi niin elokuvaversioina kuin myös Stephen Mallatrattin teatterisovituksena. Näytelmä kuuluu Lontoon West Endin pitkäaikaisimpiin esityksiin. Sitä esitettiin vuosina 1989–2023.

Vaikka teatterisovitusta on vuosien varrella esitetty Suomessakin eri teattereissa, itselleni Seinäjoen kaupunginteatterin versio oli ensimmäinen näkemäni. Odotukset olivat siis sopivan jännittyneet tämän kohdalla.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat pieneen, vanhaan teatteriin 1900-luvun alkupuolen Englannissa. Arthur Kipps (Esa Ahonen) haluaa saada kerrotuksi menneisyydessään kokeman kauhistuttavan tapahtumasarjan. Tässä häntä avustaa nuori näyttelijä (Tomi Turunen).

Kippsiä on vuosikaudet vaivannut salaperäinen mustapukuinen nainen, johon hän törmäsi ensimmäistä kertaa ollessaan asianajajana työtehtävissä, hoitamassa erään kuolinpesän asioita.

Ohjaaja Jermo Grundström on saanut todella hyvin kiinni tekstin sävyistä ja vivahteista. Tässä ollaan suullisesti kerrotun tarinan äärellä, jota näyttelijät herättävät eloon. Rytmi ja ajoitus ovat tällaisessa maalailevassa esityksessä erityisen tärkeitä.  

Kuva: Jukka Kontkanen

Ahonen ja Turunen selviytyvät kunnialla haasteesta, jonka suuri tekstimäärä näyttelijöille asettaa. He onnistuvat ruokkimaan ainakin tämän katsojan mielikuvitusta tavalla, joka kuuluu kauhukertomusten luonteeseen. Hahmojen kokema kauhistuneisuus tarttuu esityksen edetessä katsojaan.

Riikka Aurasmaan lavastus- ja pukusuunnittelu luovat Elissa-näyttämölle uskottavaa epookkia.  Vaikka lavastus onkin melko minimalistinen, niin myös pienillä yksityiskohdilla, kuten vaikkapa ajankuvaan sopivilla elokuvajulisteilla, saadaan katsojat sisään näytelmän tapahtuma-aikaan ja paikkaan. Pidin siitä, miten näytelmään liittyvää rekvisiittaa löytyi jo lämpiön puolelta.

Lauri Virkkalan valosuunnittelu ja Riku Metsä-Ketelän äänisuunnittelu osuvat kohdilleen. Tunnelman luonnissa näillä on aivan keskeinen merkitys. En havainnut yli- tai vikalyöntejä kummankaan elementin käytössä.

Onko näytelmän legendaariselle maineelle katetta? Ehdottomasti. Mustapukuinen nainen on oivaltavasti teatterin kielelle ajateltu kokonaisuus, jossa on tiettyä ajattomuutta. Alkupuolen alustuksen jälkeen esitys vetää mukaansa, saaden katsojan seuraamaan tiiviisti kertomuksen etenemistä. Mysteerin tuntu ja kauhuelementit viehättävät edelleen.

*Katsoin esitysen 4.12.2025

Humalan kämmenellä (Tehdas Teatteri)

*Mainos/lippu saatu Tehdas Teatteri

Aikuisille suunnattu nukketeatteri on jännittävä tyylilaji, joka tarjoaa usein katsojalle yllättäviä elämyksiä. Mielenkiinnolla odotin, mitä Nukkevaltion ja Tehdas Teatterin yhteistuotanto Humalan kämmenellä tarjoaa. Esityspaikkana toimi Aurajoen rannalla Turussa sijaitseva Tehdas Teatteri, jonka tilat ovat osa Manillan kulttuuritehdasta.

Esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Heini Vahtera on kertonut teoksen olevan autofiktiivinen. Siispä ei ollut ihme, että esityksen päähenkilön nimi on myös Heini. Katsojat pääsevät seuraamaan Heinin varttumista vahvasti uskonnollisessa perheessä viisivuotiaasta pikkutytöstä rippikouluikäiseksi.

Näyttämöllä nähtiin kaksi esiintyjää: Elena Rekola ja Sirpa Järvenpää. He vastasivat paitsi lukuisten hahmojen nuketuksesta, myös Heinin vanhempien esittämisestä. Ammattitaito punnittiin erityisesti kohtauksissa, joissa näyttelijä reagoi nukkehahmoon ja toisinpäin. Kohtaukset kulkivat kerrassaan kitkattomasti, ja eläytyminen eri rooleihin oli kohdallaan.

Humalan kämmenellä sijoittuu 1990-luvulle, joten olikin nokkela ratkaisu, että esityksessä nähtävät nuket olivat 90-luvulta tuttuja leluja, esimerkiksi Trolli-nukkeja. Tältä osin teos tarjosikin aimo annoksen nostalgiaa heille, joille tämä kuvasto on tuttua.

Kuva: Matti Vahtera

Oivallisesti saatiin katsojalle tuotua esiin se, että Heinin kaveri Satu on varakkaasta perheestä, käyttäen kodin lavastuksena prinsessan linnaa. Tällaiset oivaltavat ja hauskat yksityiskohdat tekivät esityksestä palkitsevaa seurattavaa. Nuket suunnitteli ja rakensi Helena Markku, ja lavastuksesta sekä puvustuksesta vastasi Amita Kilumanga. He ovat tehneet erinomaista työtä.

Tarinan kertominen nukeilla tuo osaltaan esitykseen huumorikulman. Naurattaahan se, kun pieni Heini lähtee vauhdikkaasti pyörällään ostamaan karkkia, ja R-kioskin kulmilla pyörivä kovis on röökiä vetävä trolli-peikko. Leluhahmojen läsnäolo tuo kaikkeen vielä enemmän leikin tuntua. Huumori on tummaa, mutta kuitenkin pohjimmiltaan lempeää. 

Nukketeatteri tuo sopivaa etäisyyttä esityksen vakavampiin aineksiin, kuten 90-luvun lamaan, uskonnollisen kasvatuksen tuomiin paineisiin ja ristiriitoihin sekä teini-iän alkoholinhuuruiseen sekoiluun. Erityiseen lentoon esitys lähtee surrealistisemmissa kohtauksissa.

Vahteran ohjauksessa kohtaukset elävät ja etenevät ajoittain herkullisesti kiihdyttäen. Esitys ei myöskään arkaile hidastaa vauhtia, tarjoten katsojalle tarvittavaa suvantoa esimerkiksi Heinin ja tämän isoäidin välisissä kohtauksissa. Isoäidin virkaa toimitti silmälasipäinen, tupakoiva nallehahmo.

Kokonaisuuden viimeisteli oivalliset musiikkivalinnat, joissa kuultiin niin hengellistä musiikkia kuin myös populaarimpaa materiaalia. Kappalevalinnat auttoivat pääsemään suoraan kohtauksien ytimeen.

*Katsoin esityksen 14.12.2025

Kuva: Matti Vahtera

Opettaja, nyt (Q-teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Q-teatteri

Katariina Nummisen käsikirjoittamassa ja Milja Sarkolan ohjaamassa Q-teatterin kantaesitysnäytelmässä Opettaja, nyt tekijöiden katse suuntautuu opettajuuteen sekä ihmiseen opettajan roolin takana.

Elina Knihtilä vakuuttaa pääroolissa taideoppilaitoksen opettajana, jonka työhuoneeseen vyöryy esityksen alussa koko kavalkadi erilaisia oppilaita saamaan palautetta kirjoittamistaan teksteistä. Näitä oppilaita sekä esityksen muitakin sivuosia esittävät Satu Tuuli Karhu, Olli Riipinen ja Eero Ritala. Myös sivuosat ovat pieteetillä näytelty.

Leikittely taideoppilaitoksen oppilaiden karikatyyreillä naurattaa. Sekaan mahtuu monenlaista hiihtelijää, mutta hahmot ovat myös tunnistettavia ja keskeneräisyydessään sympaattisia. He ovat vasta etsimässä omaa ääntään taiteilijoina.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Toteutus on katsojaa haastava. Asioita ei alleviivata, ja aikatasoja on kaksi, joista toisessa nähdään Satu Tuuli Karhun esittämä nuori opettaja. Käsiohjelma ilmoittaa näytelmän tapahtuvan suunnilleen vuosina 1990 ja 2020.

Aika oli toinen ja opettajien ja oppilaiden välinen vuorovaikutus toisenlaista. Keskiolutbaariin sijoittuva kohtaus tarjoaa kirpeän välähdyksen mesoavien, aikamoisilla kierroksilla käyvien miesnerojen ajasta. Kahden eri aikakauden ristivalotus on esityksen kiinnostavinta antia. 

Nummisen erilaisia kerroksia hiljalleen avaava teksti ja Sarkolan tarkka ohjaus, joka riisuu kohtauksista kaiken ylimääräisen tempoilun, ovat tasapainossa.

Elina Knihtilän läsnäolo lavalla on kerrassaan vangitsevaa seurattavaa. Eleet ja ilmeet viestivät paljon. Kiinnostavaa oli myös miljöön vaihdos toisessa näytöksessä, jolloin päästiin havainnoimaan opettajaa eri ympäristössä. Työhuone vaihtuu isän asuntoon, jossa on meneillään kuolinsiivous.

Teoksen lopussa on eräänlainen pikakelaus suomalaisen teatterin historiasta, monista eri näytelmistä. Teatterit reagoivat nykyiseen kulttuurivihamieliseen politiikkaan. Hieman vastaavaa julistavuutta, toki juhlallisempaa sellaista, oli myös Kansallisteatterin esityksessä Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset.

Tämän olisi mielellään katsonut toisenkin kerran, sen verran paljon havainoitavaa se tarjosi, mutta esitykset varattiin loppuun jo ensi-illan aikoihin. Q-teatteri on selvästi saanut katsojien luottamuksen puolelleen.

*Katsoin esityksen 10.10.2025

Kummituskvartetti (Näästi Teatteri/Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Tässä ollaan uuden äärellä, siis ihka uuden teatterin. Näästi Teatteri kertoo kotisivuillaan, että kyseessä on Tampereella tammikuussa 2025 perustettu yhdistyspohjainen teatteri. Näästin periaatteita lukiessa kirkastuu ajatus siitä, että tarkoitus on tuoda Suomen teatteritarjontaan teoksia, jotka uhkaavat jäädä katveeseen isoilta toimijoilta. Erityisenä painopisteenä Näästillä on musiikkiteatteri.

Ensimmäisenä tuotantona Näästi Teatteri tarttui yhdysvaltalaisen Dave Malloyn säveltämään, sanoittamaan ja käsikirjoittamaan teokseen Kummituskvartetti (Ghost Quartet). Malloyn teos ei ole aivan perinteinen teatterikappale, vaan sen mainitaan olevan teatterillinen konseptialbumi. Ohjauksesta ja suomennoksesta vastaa Paavo Leppäkoski.

Tampereen Työväen Teatterin tunnelmalliselle ravintolanäyttämölle, TTT-klubille, tämä teos istuu paremmin kuin hyvin. Pia Piltz, Niina Alitalo, Jaakko Wuolijoki ja Pyry Smolander muodostavat lavalla esiintyvän kummituskvartetin.

Kuva: Heikki Järvinen

Kummituskvartetti tarjoaa katsojalle mielenkiintoisen kattauksen kummitustarinoita musiikkikappaleiden muodossa. Niistä rakentuu myös isompi kokonaisuus, mutta tarinat ja hahmot lomittuvat siten, että kokonaisuus jäi itselleni osin mysteeriksi. Tämä ei kuitenkaan haitannut teatterikokemustani, vaan toimin kuten esimerkiksi David Lynchin elokuvien parissa: annoin tunnelman viedä.

Karismaattiset esiintyjät ottivat suvereenisti klubin lavan haltuun ja tulkitsivat Malloyn teoksen kappaleita osaavasti. Tyylilajit ja tunnelmat vaihtelivat, tehden kokemuksesta yllätyksellisen. Kummituskvartetin musiikkityyleihin lukeutuivat esimerkiksi folk-henkiset melodiat ja jazz-vaikutteiset sävellykset. Itselleni esityksen erityisiksi kohokohdiksi nousivat muutamat Pia Piltzin energitset ja tunteikkaat vedot.

Päällimmäisenä mieleen jäi teoksen yleistunnelma, joka oli parhaimmillaan hyvin tiheä, salaperäinen ja sopivan aavemainen. Parituntinen vierähti tämän parissa nopeasti.

*Katsoin esityksen 23.10.2025

Martta 2.0 (Teatterikone)

*Mainos/Lippu saatu Teatterikone

Kuva: Teatterikone

Uteliaana suuntasin kulkuni jälleen Kulttuuritalo Villa Ranaan, jossa Teatterikone, jyväskyläläinen ammattiteatteri, on toiminut vuodesta 2021. Yrjö Blomstedtin suunnitteleman, vuonna 1905 valmistuneen rakennuksen charmi vetää puoleensa, ja sinne palaa mielellään yhä uudelleen.

Teatterin ohjelmistovalinta pääsi tällä kertaa yllättämään. Annu Sankilammen, Teatterikoneen taiteellisen johtajan, käsikirjoittama ja ohjaama Martta 2.0 on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Vuonna 2030 maailma on kiihtyneen ilmastonmuutoksen ja ydinonnettomuuksien johdosta ajautunut kaaokseen.

Esitys alkaa tehokkaalla radiouutisten sikermällä, jolla katsojat johdatetaan maailmanlopun tunnelmiin. Johdanto on kuitenkin sopivan epämääräinen, eikä huomio kiinnity liiaksi pohtimaan tilanteeseen johtaneita syitä, vaan siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aseellisten yhteenottojen mahdollisuudesta myös Keski-Suomessa vihjailtiin, mikä palautti mieleen Alex Garlandin elokuvan Civil War (2024), jossa keskityttiin kuvaamaan sitä, miltä sisällissota Yhdysvalloissa voisi tänä päivänä näyttää, mutta ei paneuduttu konfliktin taustoihin.

Esityksen tapahtumat sijoittuvat jyväskyläläisen kerrostalon kellariin, jonne väestönsuojaan turvaan kerääntyy joukko erilaisia ihmisiä. Keskushenkilöiksi nousevat poliitikko Martta Kuusiluoma (Kirsi Sulonen) sekä taloyhtiön kellarissa varkaissa olevat veljekset Risto (Jussi Helminen) ja Roope (Aaro Vuotila). Heistä mieleen jää erityisesti Vuotilan esittämä Roope, kehitysvammainen hahmo, joka on uskottava omine tarpeineen ja vahvuuksineen.

Muita rooleja esittivät Gradian musiikkiteatterilinjan muusikko-opiskelijat uskottavasti, esimerkiksi Kati Niemelä Paulana, joka viihtyy internetin tarjoamissa sosiaalisissa verkostoissa. Niemelältä taittuu hyvin internet-ajan puheenparsi kaikkine termeineen.

Esitys lähtee liikkeelle lupaavasti, mutta alkupuolella oli omaan makuuni hieman väärällä tavalla sketsimäistä tunnelmaa, esimerkiksi kohtauksessa, jossa taloyhtiön puheenjohtaja Hannes (Miska Nikula) uhkasi hakata kiinni jääneitä varastelijoita vasaralla.

Hahmojen esittelyn jälkeen esitys asettui kuitenkin paremmin uomiinsa ja rullasi hyvin eteenpäin. Juonenkuljetusta tukivat Teatterikoneen esityksille ominaiset musiikkinumerot, jotka rytmittivät kohtauksia ja syvensivät tunnelmaa. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastasi Aaro Vuotila.

Esitys muistuttaa katsojaa siitä, miten erilaisia maailmankuvia ja todellisuuksia mahtuu samaan kerrostalorappuun. Genren konventioihin kuuluu, että mukana on mitä erilaisimpia tyyppejä, ja niin tälläkin kertaa. Kellariin osuu esimerkiksi sukupuolentutkimuksen lehtori Anniina (Salka Rauvola) tyttärineen.

Näkemyseroista huolimatta ihmisten on opittava tekemään yhteistyötä selviytyäkseen. Kirsi Sulosen sopivan ärhäkästi esittämä Martta asettuu johtoon hyödyntäen kellarikomerosta löytynyttä vanhaa Martta-opasta.

Annu Sankilammen ja Taru Svanin suunnittelema lavastus teki itseeni vaikutuksen. Paulaharjun sali muuntuu uskottavasti ahtaaksi häkkivarastoksi ja väestönsuojaksi. Koko lavaa hyödynnetään, ja ainakin itse eturivin katsojana tempauduin helposti esityksen vietäväksi. Tilankäyttö oli Sankilammen ohjauksessa kohdallaan.

Näytelmä esittää monia tärkeitä kysymyksiä, esimerkiksi sen, miksi ilmastonmuutoksen torjumiseksi ei ole tehty enempää. Se peräänkuuluttaa yhteistyön merkitystä näinä polarisaation aikoina. Esityksessä on samaa idealismia ja uskoa tavalliseen ihmiseen kuin Frank Capran (Ihmeellinen on elämä) elokuvissa.

Martta 2.0 kutsuu katsojan kuvittelemaan, miltä lähitulevaisuuden kauhuskenaario saattaisi näyttää ruohonjuuritasolta. Se tekee sen varsin uskottavasti. Musiikki ja huumori loiventavat esitystä sopivasti, eikä tunnelma pääse käymään kuitenkaan liian painostavaksi. Hyvä niin, sillä doomscrollata ehtii kyllä kotonakin. 

*Katsoin esityksen 25.10.2025