Humalan kämmenellä (Tehdas Teatteri)

*Mainos/lippu saatu Tehdas Teatteri

Aikuisille suunnattu nukketeatteri on jännittävä tyylilaji, joka tarjoaa usein katsojalle yllättäviä elämyksiä. Mielenkiinnolla odotin, mitä Nukkevaltion ja Tehdas Teatterin yhteistuotanto Humalan kämmenellä tarjoaa. Esityspaikkana toimi Aurajoen rannalla Turussa sijaitseva Tehdas Teatteri, jonka tilat ovat osa Manillan kulttuuritehdasta.

Esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Heini Vahtera on kertonut teoksen olevan autofiktiivinen. Siispä ei ollut ihme, että esityksen päähenkilön nimi on myös Heini. Katsojat pääsevät seuraamaan Heinin varttumista vahvasti uskonnollisessa perheessä viisivuotiaasta pikkutytöstä rippikouluikäiseksi.

Näyttämöllä nähtiin kaksi esiintyjää: Elena Rekola ja Sirpa Järvenpää. He vastasivat paitsi lukuisten hahmojen nuketuksesta, myös Heinin vanhempien esittämisestä. Ammattitaito punnittiin erityisesti kohtauksissa, joissa näyttelijä reagoi nukkehahmoon ja toisinpäin. Kohtaukset kulkivat kerrassaan kitkattomasti, ja eläytyminen eri rooleihin oli kohdallaan.

Humalan kämmenellä sijoittuu 1990-luvulle, joten olikin nokkela ratkaisu, että esityksessä nähtävät nuket olivat 90-luvulta tuttuja leluja, esimerkiksi Trolli-nukkeja. Tältä osin teos tarjosikin aimo annoksen nostalgiaa heille, joille tämä kuvasto on tuttua.

Kuva: Matti Vahtera

Oivallisesti saatiin katsojalle tuotua esiin se, että Heinin kaveri Satu on varakkaasta perheestä, käyttäen kodin lavastuksena prinsessan linnaa. Tällaiset oivaltavat ja hauskat yksityiskohdat tekivät esityksestä palkitsevaa seurattavaa. Nuket suunnitteli ja rakensi Helena Markku, ja lavastuksesta sekä puvustuksesta vastasi Amita Kilumanga. He ovat tehneet erinomaista työtä.

Tarinan kertominen nukeilla tuo osaltaan esitykseen huumorikulman. Naurattaahan se, kun pieni Heini lähtee vauhdikkaasti pyörällään ostamaan karkkia, ja R-kioskin kulmilla pyörivä kovis on röökiä vetävä trolli-peikko. Leluhahmojen läsnäolo tuo kaikkeen vielä enemmän leikin tuntua. Huumori on tummaa, mutta kuitenkin pohjimmiltaan lempeää. 

Nukketeatteri tuo sopivaa etäisyyttä esityksen vakavampiin aineksiin, kuten 90-luvun lamaan, uskonnollisen kasvatuksen tuomiin paineisiin ja ristiriitoihin sekä teini-iän alkoholinhuuruiseen sekoiluun. Erityiseen lentoon esitys lähtee surrealistisemmissa kohtauksissa.

Vahteran ohjauksessa kohtaukset elävät ja etenevät ajoittain herkullisesti kiihdyttäen. Esitys ei myöskään arkaile hidastaa vauhtia, tarjoten katsojalle tarvittavaa suvantoa esimerkiksi Heinin ja tämän isoäidin välisissä kohtauksissa. Isoäidin virkaa toimitti silmälasipäinen, tupakoiva nallehahmo.

Kokonaisuuden viimeisteli oivalliset musiikkivalinnat, joissa kuultiin niin hengellistä musiikkia kuin myös populaarimpaa materiaalia. Kappalevalinnat auttoivat pääsemään suoraan kohtauksien ytimeen.

*Katsoin esityksen 14.12.2025

Kuva: Matti Vahtera

Opettaja, nyt (Q-teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Q-teatteri

Katariina Nummisen käsikirjoittamassa ja Milja Sarkolan ohjaamassa Q-teatterin kantaesitysnäytelmässä Opettaja, nyt tekijöiden katse suuntautuu opettajuuteen sekä ihmiseen opettajan roolin takana.

Elina Knihtilä vakuuttaa pääroolissa taideoppilaitoksen opettajana, jonka työhuoneeseen vyöryy esityksen alussa koko kavalkadi erilaisia oppilaita saamaan palautetta kirjoittamistaan teksteistä. Näitä oppilaita sekä esityksen muitakin sivuosia esittävät Satu Tuuli Karhu, Olli Riipinen ja Eero Ritala. Myös sivuosat ovat pieteetillä näytelty.

Leikittely taideoppilaitoksen oppilaiden karikatyyreillä naurattaa. Sekaan mahtuu monenlaista hiihtelijää, mutta hahmot ovat myös tunnistettavia ja keskeneräisyydessään sympaattisia. He ovat vasta etsimässä omaa ääntään taiteilijoina.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Toteutus on katsojaa haastava. Asioita ei alleviivata, ja aikatasoja on kaksi, joista toisessa nähdään Satu Tuuli Karhun esittämä nuori opettaja. Käsiohjelma ilmoittaa näytelmän tapahtuvan suunnilleen vuosina 1990 ja 2020.

Aika oli toinen ja opettajien ja oppilaiden välinen vuorovaikutus toisenlaista. Keskiolutbaariin sijoittuva kohtaus tarjoaa kirpeän välähdyksen mesoavien, aikamoisilla kierroksilla käyvien miesnerojen ajasta. Kahden eri aikakauden ristivalotus on esityksen kiinnostavinta antia. 

Nummisen erilaisia kerroksia hiljalleen avaava teksti ja Sarkolan tarkka ohjaus, joka riisuu kohtauksista kaiken ylimääräisen tempoilun, ovat tasapainossa.

Elina Knihtilän läsnäolo lavalla on kerrassaan vangitsevaa seurattavaa. Eleet ja ilmeet viestivät paljon. Kiinnostavaa oli myös miljöön vaihdos toisessa näytöksessä, jolloin päästiin havainnoimaan opettajaa eri ympäristössä. Työhuone vaihtuu isän asuntoon, jossa on meneillään kuolinsiivous.

Teoksen lopussa on eräänlainen pikakelaus suomalaisen teatterin historiasta, monista eri näytelmistä. Teatterit reagoivat nykyiseen kulttuurivihamieliseen politiikkaan. Hieman vastaavaa julistavuutta, toki juhlallisempaa sellaista, oli myös Kansallisteatterin esityksessä Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset.

Tämän olisi mielellään katsonut toisenkin kerran, sen verran paljon havainoitavaa se tarjosi, mutta esitykset varattiin loppuun jo ensi-illan aikoihin. Q-teatteri on selvästi saanut katsojien luottamuksen puolelleen.

*Katsoin esityksen 10.10.2025

Kummituskvartetti (Näästi Teatteri/Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Tässä ollaan uuden äärellä, siis ihka uuden teatterin. Näästi Teatteri kertoo kotisivuillaan, että kyseessä on Tampereella tammikuussa 2025 perustettu yhdistyspohjainen teatteri. Näästin periaatteita lukiessa kirkastuu ajatus siitä, että tarkoitus on tuoda Suomen teatteritarjontaan teoksia, jotka uhkaavat jäädä katveeseen isoilta toimijoilta. Erityisenä painopisteenä Näästillä on musiikkiteatteri.

Ensimmäisenä tuotantona Näästi Teatteri tarttui yhdysvaltalaisen Dave Malloyn säveltämään, sanoittamaan ja käsikirjoittamaan teokseen Kummituskvartetti (Ghost Quartet). Malloyn teos ei ole aivan perinteinen teatterikappale, vaan sen mainitaan olevan teatterillinen konseptialbumi. Ohjauksesta ja suomennoksesta vastaa Paavo Leppäkoski.

Tampereen Työväen Teatterin tunnelmalliselle ravintolanäyttämölle, TTT-klubille, tämä teos istuu paremmin kuin hyvin. Pia Piltz, Niina Alitalo, Jaakko Wuolijoki ja Pyry Smolander muodostavat lavalla esiintyvän kummituskvartetin.

Kuva: Heikki Järvinen

Kummituskvartetti tarjoaa katsojalle mielenkiintoisen kattauksen kummitustarinoita musiikkikappaleiden muodossa. Niistä rakentuu myös isompi kokonaisuus, mutta tarinat ja hahmot lomittuvat siten, että kokonaisuus jäi itselleni osin mysteeriksi. Tämä ei kuitenkaan haitannut teatterikokemustani, vaan toimin kuten esimerkiksi David Lynchin elokuvien parissa: annoin tunnelman viedä.

Karismaattiset esiintyjät ottivat suvereenisti klubin lavan haltuun ja tulkitsivat Malloyn teoksen kappaleita osaavasti. Tyylilajit ja tunnelmat vaihtelivat, tehden kokemuksesta yllätyksellisen. Kummituskvartetin musiikkityyleihin lukeutuivat esimerkiksi folk-henkiset melodiat ja jazz-vaikutteiset sävellykset. Itselleni esityksen erityisiksi kohokohdiksi nousivat muutamat Pia Piltzin energitset ja tunteikkaat vedot.

Päällimmäisenä mieleen jäi teoksen yleistunnelma, joka oli parhaimmillaan hyvin tiheä, salaperäinen ja sopivan aavemainen. Parituntinen vierähti tämän parissa nopeasti.

*Katsoin esityksen 23.10.2025

Martta 2.0 (Teatterikone)

*Mainos/Lippu saatu Teatterikone

Kuva: Teatterikone

Uteliaana suuntasin kulkuni jälleen Kulttuuritalo Villa Ranaan, jossa Teatterikone, jyväskyläläinen ammattiteatteri, on toiminut vuodesta 2021. Yrjö Blomstedtin suunnitteleman, vuonna 1905 valmistuneen rakennuksen charmi vetää puoleensa, ja sinne palaa mielellään yhä uudelleen.

Teatterin ohjelmistovalinta pääsi tällä kertaa yllättämään. Annu Sankilammen, Teatterikoneen taiteellisen johtajan, käsikirjoittama ja ohjaama Martta 2.0 on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Vuonna 2030 maailma on kiihtyneen ilmastonmuutoksen ja ydinonnettomuuksien johdosta ajautunut kaaokseen.

Esitys alkaa tehokkaalla radiouutisten sikermällä, jolla katsojat johdatetaan maailmanlopun tunnelmiin. Johdanto on kuitenkin sopivan epämääräinen, eikä huomio kiinnity liiaksi pohtimaan tilanteeseen johtaneita syitä, vaan siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aseellisten yhteenottojen mahdollisuudesta myös Keski-Suomessa vihjailtiin, mikä palautti mieleen Alex Garlandin elokuvan Civil War (2024), jossa keskityttiin kuvaamaan sitä, miltä sisällissota Yhdysvalloissa voisi tänä päivänä näyttää, mutta ei paneuduttu konfliktin taustoihin.

Esityksen tapahtumat sijoittuvat jyväskyläläisen kerrostalon kellariin, jonne väestönsuojaan turvaan kerääntyy joukko erilaisia ihmisiä. Keskushenkilöiksi nousevat poliitikko Martta Kuusiluoma (Kirsi Sulonen) sekä taloyhtiön kellarissa varkaissa olevat veljekset Risto (Jussi Helminen) ja Roope (Aaro Vuotila). Heistä mieleen jää erityisesti Vuotilan esittämä Roope, kehitysvammainen hahmo, joka on uskottava omine tarpeineen ja vahvuuksineen.

Muita rooleja esittivät Gradian musiikkiteatterilinjan muusikko-opiskelijat uskottavasti, esimerkiksi Kati Niemelä Paulana, joka viihtyy internetin tarjoamissa sosiaalisissa verkostoissa. Niemelältä taittuu hyvin internet-ajan puheenparsi kaikkine termeineen.

Esitys lähtee liikkeelle lupaavasti, mutta alkupuolella oli omaan makuuni hieman väärällä tavalla sketsimäistä tunnelmaa, esimerkiksi kohtauksessa, jossa taloyhtiön puheenjohtaja Hannes (Miska Nikula) uhkasi hakata kiinni jääneitä varastelijoita vasaralla.

Hahmojen esittelyn jälkeen esitys asettui kuitenkin paremmin uomiinsa ja rullasi hyvin eteenpäin. Juonenkuljetusta tukivat Teatterikoneen esityksille ominaiset musiikkinumerot, jotka rytmittivät kohtauksia ja syvensivät tunnelmaa. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastasi Aaro Vuotila.

Esitys muistuttaa katsojaa siitä, miten erilaisia maailmankuvia ja todellisuuksia mahtuu samaan kerrostalorappuun. Genren konventioihin kuuluu, että mukana on mitä erilaisimpia tyyppejä, ja niin tälläkin kertaa. Kellariin osuu esimerkiksi sukupuolentutkimuksen lehtori Anniina (Salka Rauvola) tyttärineen.

Näkemyseroista huolimatta ihmisten on opittava tekemään yhteistyötä selviytyäkseen. Kirsi Sulosen sopivan ärhäkästi esittämä Martta asettuu johtoon hyödyntäen kellarikomerosta löytynyttä vanhaa Martta-opasta.

Annu Sankilammen ja Taru Svanin suunnittelema lavastus teki itseeni vaikutuksen. Paulaharjun sali muuntuu uskottavasti ahtaaksi häkkivarastoksi ja väestönsuojaksi. Koko lavaa hyödynnetään, ja ainakin itse eturivin katsojana tempauduin helposti esityksen vietäväksi. Tilankäyttö oli Sankilammen ohjauksessa kohdallaan.

Näytelmä esittää monia tärkeitä kysymyksiä, esimerkiksi sen, miksi ilmastonmuutoksen torjumiseksi ei ole tehty enempää. Se peräänkuuluttaa yhteistyön merkitystä näinä polarisaation aikoina. Esityksessä on samaa idealismia ja uskoa tavalliseen ihmiseen kuin Frank Capran (Ihmeellinen on elämä) elokuvissa.

Martta 2.0 kutsuu katsojan kuvittelemaan, miltä lähitulevaisuuden kauhuskenaario saattaisi näyttää ruohonjuuritasolta. Se tekee sen varsin uskottavasti. Musiikki ja huumori loiventavat esitystä sopivasti, eikä tunnelma pääse käymään kuitenkaan liian painostavaksi. Hyvä niin, sillä doomscrollata ehtii kyllä kotonakin. 

*Katsoin esityksen 25.10.2025

Arakhne (& Espoon teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Espoon Teatteri

Olen varsin kiinnostunut nykyteatteriesityksistä, mutta niiden kohdalla joudun enemmän miettimään, miten lähestyä niitä kirjoittajana. Espoon teatterin Arakhnen kohdalla päätin hieman pohtia, miten sen kohdalla toteutuu muutamat Espoon teatterin taiteellisen johtajan Jussi Sorjasen syksyllä julkaistussa haastattelupätkässä paaluttamat tavoitteet. Teatterin omalla videolla Sorjanen toteaa, että nykynäyttämö voi olla ymmärrettävää, helppoa ja hauskaa, saavutettavaa ja sellaista, että se voi olla suunnattu isolle yleisölle.

Sinna Virtasen ohjaama ja käsikirjoittama Arakhne on ainakin pyritty tekemään niin, että sitä on helppo lähestyä. Katsojaa esimerkiksi valmistetaan kokemukseen kertomalla lavastukseen kuuluvilla valkokankailla nähtävissä alkuteksteissä siitä, mistä pian alkavassa kudontakamppailussa on kyse. Alustus luo jännitystä ja eeppistä tunnelmaa.

Lavalla nähdään kolme kisailijaa showpainin hengessä: Babyface (Karim Rapatti), Heel (Leena Uotila) ja Tweener (Seidi Haarla). Esityksen alkupuoli on hieman hiljaisempaa ja meditatiivisempaa seurattavaa, kun kilpailijat asettuvat kutomaan omille kangaspuilleen. Katkonaisesti esitettävä dialogi tuntuu sattumanvaraiselta. Eri sukupolvia edustavien näyttelijöiden tarkka työskentely ja karisma täyttävät kuitenkin Revontulihallin näyttämön. 

Kuva: Darina Rodionova

Hauskimmillaan esitys on siinä kohtaa, kun Leena Uotilan Heel jää kiinni siitä, että sabotoi Rapattin esittämän Babyfacen suoritusta työpisteelle piilotetulla partakoneenterällä. Alkaa poliitikoille ominainen tyhjä pyörittely ja selittely, jossa anteeksipyyntö jää hyvin vajaaksi. Kenties tämä kohtaus naurattaa, koska se tuntuu niin tutulta. Siinä on toistetun vitsin makua. Uotilan sopivan kuivakka ja eleetön roolisuoritus sopii materiaaliin.

Uotila pääsee myös ääneen monologissa, jossa hän selittää myyttiä hämähäkin synnystä. Kreikkalaisen mytologian jumalatar Pallas Athene haastoi taitavaksi tiedetyn kutojan Arakhnen kudontakilpailuun, jonka hävittyään muutti rangaistuksena Arakhnen hämähäkiksi.

Esitys saa loppua kohden ytyä, kun ilmaisu siirtyy fyysisempään suuntaan, samalla kun kerronnassa hyödynnetään voimakkaita ääniä ja valaistusta. Johanna Ulfsakin komea puvustus ja Erno Aaltosen minimalistinen lavastus ja tehokas valaistus sekä tehosteet tekevät esityksestä visuaalisesti kiinnostavan.

Yllätyksellisyys on yksi esityksen valteista. Virtasen ohjaus pitää katsojan kiinnostuneena siitä, mitä seuraavaksi on luvassa, vaikka esityksen tempo on ajoittain korostetun hidas.

Kenties perinteisempään teatteriin tottuneena jään hieman kaipaamaan selkeämpää punaista lankaa siitä, mitä tässä haluttiin sanoa. En silti väittäisi esitystä erityisen vaikeaksi, sillä siinä riittää tarttumapintaa. 

Arakhne on käsittääkseni täyttänyt katsomoja pitkin syksyä, mikä kertoo hyvää teatteriyleisöistä. Toivottavasti katsojat löytävät laadukkaiden nykyesitysten pariin jatkossakin, niin Espoossa kuin muualla. 

*Katsoin esityksen 27.9.2025

Ylpeys & ennakkoluulo* (*tavallaan) (Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Jane Austen (1775–1817) kuuluu monien suosikkikirjailijoihin. Brittikirjailijan kepeiksi ja tarkkanäköisiksi luonnehditut säätyläiskuvaukset ovat tulleet tutuiksi myös lukuisina elokuva- ja tv-sovituksina.

Tampereella Suomen kantaesityksensä saava Isobel McArthurin laatima näytelmäsovitus Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tuo uutta kulmaa Austenin tunnetuimpaan teokseen. Tuttua tarinaa Bennetin sisarusten naimakaupoista tuuletetaan nostamalla palvelusväki kertojan rooliin.  

Esitys toteutetaan viiden naisnäyttelijän voimin humoristisella, jopa parodioivalla otteella. Nopeita, hyvin toteutettuja roolivaihtoja riittää. Lavalla nähdään Kristiina Hakovirta, Emmi Kaislakari, Maija Rissanen, Karoliina Vanne ja Eriikka Väliahde.  

Kuva: Kari Sunnari

Viiden sisaruksen tarinassa päähenkilöksi nousee toiseksi vanhin sisar Elizabeth (Väliahde), johon itsestään ylpeän ja ylimielisen vaikutelman antava yläluokkainen herra Darcy (Rissanen) tarinan edetessä rakastuu. Rissasen roolisuoritus alkuun korostetun viileänä ja niukkasanaisena Darcyna onkin yksi esityksen kohokohdista. Kerrassaan mainion hauska ilmestys aurinkolaseissaan. 

Esityksen irrottelevaa otetta korostivat laulukohtaukset, joissa lauletaan vanhempaa kotimaista popmusiikkia. Biisikattauksessa kuultiin esimerkiksi Aikakonetta, Gimmeliä ja Maija Vilkkumaata. Biletunnelma tuntui tarttuvan mukavasti katsojiin myös lauantain iltapäivänäytöksessä. Koko näyttelijäkaarti laulaa ja tanssii mallikkaasti. 

Musiikki täydentää ja tukee tarinaa, joten olikin oleellista, että kuultavaksi saatiin suomenkielisiä kappaleita eikä brittiläisiä bile-anthemeita. Käsiohjelmasta harmillisesti puuttuu lista esityksessä kuultavista kappaleista, eikä biisivalintoja voi näin ollen ruotia kattavasti jälkeenpäin. 

Kuva: Kari Sunnari

Laura Mattilan ohjaama esitys viihdyttää mukavasti yli kaksi- ja puolituntisen kestonsa ajan. Nauroin useammassa kohtauksessa ääneen, esimerkiksi sille, että sisarusten isästä, herra Bennettistä, nähtiin vain nojatuolin takaa nouseva tupakansavu. Samoin yllättävä kiroilu nauratti, kun Väliahde pudotteli muutamat tarkoin ajoitetut v-sanat Elizabethin roolissa.

Hilpeän hullutteleva tunnelma vei mennessään. Myy Lohen suomennos kuulostaa hyvältä.  Alisha Davidowin suunnittelema ketterä lavastus tarjoaa näyttelijöille värikkään ympäristön temmeltämiseen. Esityksen visuaalinen ilme miellytti silmää ja lisäsi panoksensa esityksen kevyeen ja humoristiseen tunnelmaan.

Esitys ei kuitenkaan kadota viihteen alle klassikon vakavampia teemoja, vaan Austenin aikainen naisten asemaan liittyvä taloudellinen epävarmuus ja sosiaaliset odotukset tulevat selväksi.

Palvelusväen aseman olisin toivonut saavan paremman käsittelyn. Nyt palvelusväki on esillä, mutta ei paljoakaan äänessä liittyen omaan asemaansa. Ehkä näytelmäkirjailija halusi välttää liiallisen saarnaavuuden komediallisessa näyttämökappaleessa?

Katsoin esityksen 4.10.2025

Ote melkein piti (Teatteri Siperia/Tampereen Työvän Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa Teatteri Siperian, tamperelaisen ammattiteatterin, 20-vuotista taivalta kuin uusi kotimainen kantaesitysnäytelmä. Veera Tyhtilän käsikirjoittama ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjaama Ote melkein piti toteutetaan yhteistuotantona Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Esityspaikkana toimii TTT:n tunnelmallinen Kellariteatteri.

Esitys tapahtuu luennon kontekstissa, jossa aiheena on lastensuojelun nykyinen tila. Luennoitsijana toimii sosiaalityöntekijä Jake (Tuukka Huttunen), joka kertaa esimerkkitapauksena Annin (Milla Tissari) vaiheita. Annista tulee lasten- ja nuorisokodin asiakas ensimmäistä kertaa kuusivuotiaana. Luento antaa esitykselle selkeän rakenteen ja perustelee aikahypyt, joita videoprojisoinnin avulla katsojalle havainnollistetaan.

Esitys rakentuu siis Annin ja Jaken kohtaamisista vuosien varrella. Tästä piirtyy katsojalle kuva siitä, millaista lastensuojelun arki kaikkine haasteineen voi olla. Tarkan näyttelijäntyön merkitys korostuu, kun lavalla on näyttelijöitä vain kaksi. 

Huttunen ottaa lavan ja katsojat haltuun vakuuttavasti esityksen ensimetreiltä alkaen. Paljon on kuitenkin Tissarin harteilla tämän esittäessä Annia pikkutytöstä nuoreksi aikuiseksi, onnistuen ikäkausiin liittyvistä muutoksista huolimatta tekemään eheän suorituksen. Itse ainakin uskoin Tissarin roolisuoritukseen pelokkaasta pikkutytöstä kapinoivaksi ja pahoinvoivaksi teini-ikäiseksi. Yksi erityisimmistä viime vuosina näkemistäni roolisuorituksista.

Kuva: Kari Sunnari

Tyhtilän käsikirjoitus on tiivis ja melko viitteellinen, jolloin Annin tarina taustalla jää osin katsojan mielikuvituksen varaan. Käsikirjoitus pudottelee kuitenkin sen verran yksityiskohtia poimittavaksi, esimerkiksi mahdolliseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyen, ettei katsoja jää aivan ulkopuoliseksi. Tyhtilä ja Rinta-Panttila luottavat katsojan tarkkaavaisuuteen.

Esitys pistää pohtimaan lastensuojelun ammattilaisen roolia, luottamuksellisen suhteen rakentamista vuosien kuluessa sekä niitä hetkiä, jolloin ammatillisen roolin rajat meinaavat hieman hämärtyä. Huttusen roolisuoritus tavoittaa sosiaalityön monet nyanssit.

Ote melkein piti ei ole katsomiskokemuksena helpoimmasta päästä, siinä ollaan rankkojen aiheiden äärellä, ja se ravistelee katsojaa. Esitys pitää sen verran tiukasti otteessaan, että onkin oivallinen ratkaisu, että se esitetään ilman väliaikaa, jolloin esityksen tavoittama vahva tunnelataus ei pääse katkeamaan.

*Katsoin esityksen 9.10.2025

Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset (Kansallisteatteri)

*Mainos/Lippu saatu Kansallisteatteri

Tiina Puumalaisen ohjaama ja yhdessä Hanna Suutelan kanssa käsikirjoittama Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset tuli ensi-iltaan jo huhtikuussa. Suomalaisen teatterin historiasta kiinnostuneena päätin suunnata katsomoon nyt syyskauden puolella. Puumalaisen ja Suutelan kirjoittama komedia sijoittuu vuoteen 1902, joka oli Kansallisteatterin avajaisvuosi. Tapahtumien keskellä, monien taiteilijoiden ympäröimänä, hyörii Juha Variksen sopivan suurieleisesti esittämä teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom.

Historiaa käsittelevässä esityksessä keskittäminen on tärkeää, ja tässä tarkka rajaus toimii oivallisesti. Katsoja temmataan mukaan seuraamaan Kansallisteatterin avajaisnäytökseen liittyvää tapahtumasarjaa. Keskeinen hermostuneisuuden lähde teatterintekijöiden keskuudessa on sensuuria valvovan viranomaisen viipyvä päätös siitä, saadaanko avajaisesitys pitää suunnitellusti. Esitys muistuttaa, että Suomessa oli Venäjän vallan alla 1900-luvun alussa vielä ennakkosensuuri käytössä. 

Kuva: Stefan Bremer

Esitystä katsoessa mieleen palasi Juha Hurmeen KOM-teatterissa 2019 esitetty Making of Lea, jossa oltiin suomalaisen teatterin alkuvaiheissa vuodessa 1869, ja jossa yksi päähenkilöistä oli nuori Kaarlo Bergbom. Tämän saattoi siis katsoa eräänlaisena jatko-osana Hurmeen näytelmälle, jonka tapahtumiin tässäkin viitattiin mainitsemalla Charlotte Raa, ruotsalainen näyttelijä, joka esitti pääroolin Aleksis Kiven Leassa, vaikka ei puhunut suomea.

Siinä missä Hurmeen Making of Lea löi muistikuvieni mukaan aiheen käsittelyn enemmän leikiksi ohjaajalleen tyypilliseen tapaan, sisältää Puumalaisen ja Suutelan näytelmä koomisesta pohjavireestä huolimatta myös vakavampiakin hetkiä. Yksi esityksen keskeisistä näkökulmista on nostaa teatterihistorian naisia esiin, esimerkiksi Kaarlon sisar Emilie Bergbom, joka toimi teatterijohtajana veljensä rinnalla. Erityisen koskettava oli hetki, jossa Sari Puumalaisen esittämä Emilie pohtii pitkän teatteriuran tehneenä sitä, kuka hän olisi teatterityön ulkopuolella.

Hauskaa ja mielenkiintoista oli seurata kahden teatteridiivan, Ida Aalbergin (Maria Kuusiluoma) ja Kaarola Avellan (Paula Siimes), keskinäistä nokittelua. Ilmeikäs ja ilmaisuvoimainen oli myös Kansallisteatterissa debyyttinsä tekevä Linnea Leino aloittelevan nuoren näyttelijän roolissa. Leinon esittämä Amanda tuo tuoreempaa näkökulmaa todellisten historiallisten henkilöiden rinnalle, haluten tulkita omalla tavallaan uusia tekstejä, kuten Strindbergiä, eikä vain astella aiempien teatterisuuruuksien jalanjäljissä.

Kuva: Stefan Bremer

Esitys on tasaisen viihdyttävä, sisältäen nokkelia repliikkejä, mutta mikään kuoliaaksinaurattaja se ei ole. Parhaat hörähdykset itselleni tarjosi Variksen esittämän Bergbomin ja tämän assistentin, Carl-Kristian Rundmanin esittämän Jalmari Finnen, yhteispeli, molempien hassutellessa leikkisästi rooleissaan.

Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset ei kerro ainoastaan Kansallisteatterin historiasta, vaan myös teatterista ja sen tekemisistä yleisesti. Erityisen säväyksen itselleni katsojana  antoi se, että näytelmän tapahtumat oli sijoitettu kokonaisuudessaan Kansallisteatteriin, jolloin tulin paremmin tietoiseksi siitä, että niin tässä katsotaan esitystä yli 120 vuoden takaisista tapahtumista, juuri tässä nimenomaisessa teatterissa, jossa nämäkin taiteilijat aikoinaan työskentelivät. Välimatka katsojan ja historian välillä ei ehkä kokonaan kadonnut, mutta pieneni nautittavalla tavalla.

Katsoin esityksen 27.9.2025

Kuva: Stefan Bremer

Pännäinen - Pariisi (Ykspihlajan kesäteatteri)

Ykspihlajan kesäteatteri Kokkolassa Kahvila Sahan pihapiirissä on saanut osakseen hieman kansallistakin huomiota. Nuoret näyttelijät Anna Airola, Eeva Mäkinen, Nicklas Pohjola ja Otto Rokka ovat muodostaneet viime vuosina kesäteatterin ydintiimin. Näistä ammattilaisista, joita yleisö on saattanut bongata niin televisiosta kuin teatterin lavalta, kaikki paitsi Rokka ovat kokkolalaislähtöisiä.

Tänä vuonna ohjelmistossa jatkoi pienin muutoksin edelliskesän hittiesitys Pännäinen–Pariisi. Nicklas Pohjola, joka ei ollut viime vuonna mukana, korvasi nyt Alex Antonin näyttämöllä ja Arppa Airola otti esityksessä kuultavan bändin basistin vastuut hoitaakseen.

Otto Rokan ohjaama esitys kuvaa kolmen kaveruksen Ellan (Airola), Lauran (Mäkinen) ja Lassin (Pohjola) välistä ystävyyttä, joka kantaa läpi elämän. Tapahtumapaikkana on junan ravintolavaunu, josta irtaudutaan muihin maisemiin takaumia hyödyntämällä. Yllättävä ja viihdyttävä oli esimerkiksi kohtaus, jossa Ella ja Laura tapaavat ensimmäistä kertaa ensimmäisenä koulupäivänä. Terävät leikkaukset saivat useammalla aikatasolla etenevän juonenkuljetuksen pysymään hyvin raiteillaan.

Vaikka esityksessä on koominen vire, ja sitä on ryyditetty yllättävin scifistisin elementein, ja siinä kuullaan paljon musiikkia, kyse ei ole mistään viihdehötöstä, vaan tekijät ovat sellaisten peruskysymysten äärellä, jotka pohdituttavat etenkin nuoria aikuisia. Parisuhde, ura ja asuinpaikkakunnan valinta jne. Esityksen käsikirjoituksesta vastasi työryhmä. Paikallisvivahteita oli seassa, kuten kesäteatterissa yleensäkin, mutta sisäpiiritunnelmaa ei päässyt syntymään.

Näyttelijöiden työskentely oli samaan aikaan rentoa ja tarkkaa. Pääosakolmikolla riitti tekemistä, sillä he saivat esittää roolihenkilöitään niin lapsina, aikuisina kuin lopulta vanhuksina. Tekemisen tahdissa eivät juurikaan jääneet jälkeen sivuosissa, esimerkiksi junan henkilökuntana, nähtävät Heiska Heinonen ja Minna Mustonen.

Tärkeäksi elementiksi esityksessä nousi myös Hölynpölyorkesteri Uranus, jonka muodostivat Jiri Kuronen, Tommi Lahtonen ja Arppa Airola. Musiikki rakensi osuvasti niin iloista, reipasta kuin kaihoisan kaunistakin tunnelmaa. Sävellyksestä vastasivat Arppa Airola, Jiri Kuronen ja Otto Rokka.

Mikäli jotain moitteen suuntaista täytyy sanoa, niin esityksen loppupuoli tuntui aavistuksen venytetyltä. Luulin esimerkiksi eräässä kohtauksessa esityksen jo päättyvän, mutta sitten se taas jatkuikin. Tarinan loppukäänteitä seurasi toki mielellään loppuun saakka, aivan kuin hyvän bändin encoren encorea.

Pännäinen–Pariisi myytiin kahtena kesänä loppuun. Mikä on menestyksen resepti? Jotain olennaista tiivistyy varmasti tunnelmarikkaan kokonaisuuden summaukseen, joka kuultiin väliajalla kahvilan suuntaan astelevalta katsojalta: “Jotenkin niin ihana!”

Katsoin esityksen 11.7.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Elokuvafestivaali: HÖFF 2025

Haapsalun kauhu- ja fantasiaelokuvafestivaalin (HÕFF) aloituspäivä osui tänä vuonna vapunpäivälle, joka on Virossakin yleinen vapaapäivä. Niinpä suuntasin jo edeltävänä päivänä Helsingistä Tallinnaan Eckerö Linen iltapäivälautalla. Tunnelma lautalla tuntui tavallista rauhallisemmalta, kenties siksi, että bileporukat jäivät maihin vappurientoihin.

Tallinnassa oli kylmää ja sateista, perinteinen suomalainen vappusää siis, joten kaupunkikierroksen sijaan päätin mennä elokuviin. Teatteriksi valikoitui keskustan Apollo Kino Coca-Cola Plaza, koska siellä oli näytös sopivaan aikaan ja sopivan isossa salissa. Lipun hinta oli reilu 9 euroa.

Tõnis Pillin esikoispitkä Fränk (2025) oli laadukas, hyvin näytelty virolainen draama pikkukaupungin poikaporukan haasteista: päihteiden käyttöä, näpistelyä ja muuta arjen harmautta. Hieman ankea, mutta ei täysin toivoton tunnelmiltaan, elokuva toimi hyvänä lämmittelynä ennen siirtymistä Haapsalun genrepitoisempaan tarjontaan. Osallistuin festivaalille bloggaajana eli sain festivaalipassin raportin kirjoittamista varten.

Virossa paikallisia elokuvia esitetään ainakin Tallinnassa usein englanniksi tekstitettynä, joten myös turistin on mahdollista tutustua virolaiseen elokuvakulttuuriin festivaalien ulkopuolella.

Seuraavana aamuna suuntasin Haapsaluun bussilla. Matka Tallinnasta kestää noin puolitoista tuntia ja maksaa suunnilleen 10 euroa. Vuoroja kulkee molempiin suuntiin useita päivässä, ja väliä liikennöivät ainakin GoBus sekä Lux Express.

Festivaalihulinaa Kuva: Markus Sein

Festivaalin tapahtumapaikkana toimi tuttuun tapaan vanhassa kaupungissa sijaitseva Haapsalun kulttuurikeskus, jossa elokuvia esitettiin kolmessa salissa puolestapäivästä pitkälle yöhön. 33 pitkää elokuvaa ja viisi lyhytelokuvakimaraa sisältänyt ohjelmisto tarjosi katsottavaa moneen makuun. Suurin osa elokuvista oli puhuttu tai tekstitetty englanniksi.

Festivaalin yleistunnelma oli vastustamaton. 20-vuotista taivaltaan juhliva HÕFF polkaistiin käyntiin kulkueella, jossa musisoi virolainen torvibändi The Tomahawck Brothers. Naamiaisasuiset marssijat suuntasivat asianmukaisesti koristeltuun kulttuurikeskukseen, jossa hiljalleen valmistauduttiin festivaalin viralliseen avajaisnäytökseen.

The Surfer (2024)

Festivaalin avajaiselokuvaksi valikoitui irlantilaisen Lorcan Finneganin ohjaama australialaiselokuva The Surfer, jonka pääosaa näyttelee Nicolas Cage. Cage näyttelee sopivalla ja itselleen ominaisella paatoksella eronnutta perheenisää, jonka aikomuksena on ostaa takaisin lapsuudenkotinsa. 

Tarkoituksenaan nauttia vanhojen kotikulmien tunnelmasta jo hieman ennakkoon, päättää hän suunnata teini-ikäisen poikansa kanssa rannalle, jossa hän tapasi surffata lapsena. Paikallinen surffijengi kuitenkin torppaa yrityksen, vedoten siihen, että ranta on tarkoitettu ainoastaan alueen asukkaille. Surffijengiä johtaa gurun ottein karismaattinen Scully (Julian McMahon). 

Elokuvan juoni kulkee kohti yhteenottoa, jossa napit vastakkain ovat Cagen esittämä bisnesmies, jonka ote elämästä on hieman kirvonnut, sekä rantaa vartioiva surffijengi. Elokuvantekijät kuitenkin yllättävät katsojan, eikä tarjolla ole aivan suoraviivainen yhteenotto, vaan raina kulkee yllättäviin suuntiin.

Itselleni elokuva näyttäytyy kuvauksena pakkomielteisyydestä. Ajatus paluusta lapsuuden kotiin ja sen läheiseen rantaan surffaamaan tuntuvat olevan Cagen hahmolle kaikki kaikessa, vaikka tämä tilaisuus tuntuu jo menneen. Mieleen tulee elokuva The Swimmer (1968), jossa Burt Lancaster viettää kesäistä päivää uiden tutun naapuruston uima-altaissa. Sekin oli kuvaus yrityksestä palata kotiin.

Elokuvaa on sen visuaalisen ilmeen puolesta erittäin miellyttävä katsoa. Puolalaisen elokuvaajan Radek Ladczukin onnistuu erityisesti välittämään kuuman kesäpäivän hiostavat tunnelmat. Aurinko, hiekka ja meri ovat vahvasti läsnä elokuvassa.

Cagen pääosasuoritus on tuttua laatua: sopivan intensiivinen, kiihtyvä, mutta pitkälti hillitty. Monista tv-sarjoista tuttu Julian McMahon onnistuu myös gurumaisena surffipäällikkönä, vaikka hahmo hieman kliseiseltä tuntuukin. Karismaattinen McMahon välittää uhkaavan vaaran tunteen pienin elein.

The Surfer on kelpo lisä Nicolas Cagen myöhäistuotantoon, mutta se ei nouse aivan yhtä muistettavaksi tapaukseksi kuin esim. Mandy tai Pig. Ohjaaja Finneganilta olisin toivonut pokkaa viedä visionsa rohkeasti päätyyn asti; nyt elokuva jää joiltain elementeiltään hieman puolitiehen.

The Mysterious Castle in the Carpathians (1981)

Festivaalin monenkirjavan retro-ohjelmistokokonaisuuden kiinnostavimpiin paloihin lukeutui tsekkiläinen Jules Verne -parodia 80-luvun alkupuolelta. Itse en ollut elokuvasta aiemmin edes kuullut, vaikka tsekkiläistä elokuvaa hieman tunnenkin.

Elokuva lainaa Vernen teoksen lähtökohtia omiin tarkoitusperiinsä. Kreivi Teleke of Tölökö (Michal Docolomanský) on saapunut Transilvanian maisemiin kirjoittamaan oopperaa, mutta saa vihiä, että hänen ihailemansa laulajan Salsa Verden (Evelyna Steimarová) kidnappaaja, paroni Gorz (Milos Kopecký), katosi hiljattain alueella. 

Salaperäinen linna vuoristossa herättää hänen ja paikallisen riistanvartijan mielenkiinnon. Linna kätkee sisäänsä monia yllätyksiä. Jules Vernen henki on läsnä erityisesti erilaisten mekaanisten keksintöjen paljoudessa.

Elokuvan suurin vahvuus on siinä, että sen aihepiiri on otettu tosissaan, mikä näkyy komeassa toteutuksessa. Elokuvan puitteet ovat kunnossa, eikä sen visuaalisesta ilmeestä voi päätellä, että homma aiotaan lyödä leikiksi. Tältä osin elokuvasta tulee mieleen Brooksin Young Frankenstein ja Wilderin The Private Life of Sherlock Holmes, jotka ovat 70-luvun epookkiparodioita parhaasta päästä.

Näyttelijät vetävät sopivan överillä linjalla. Docolomanskýn esittämä kreivi Telek on hupaisan mahtipontinen ilmestys kaulahuiveineen ja metsästäjälakkeineen, tuoden hieman mieleen edellä mainitun Sherlock Holmesin. Turhia ei myöskään pidättele Rudolf Hrusínský mielipuolisen, linnassa omia projektejaan huseeraavan professorin roolissa. Sivuosanäyttelijöiden pokka pitää ihailtavasti kaiken koomisen kohkaamisen keskellä.

Kestoa elokuvalla on reilu puolitoistatuntinen, mikä on sopiva pituus tämänkaltaiselle komedialle. Hulluttelu viihdytti mallikkaasti, ja olin iloinen nähdessäni tämän isolta kankaalta, sillä lavastuksen ja rekvisiitan yksityiskohdissa riitti ihasteltavaa ja ihmeteltävää. Tunnelmallinen kokonaisuus.

Festivaalia vietettiin 1.–3.5.2025

Pinokkio (Suomenlinnan kesäteatteri)

Pinokkion tarinassa on selvästi jotain aikaamme puhuttelevaa, sillä siitä on tehty esimerkiksi useampi elokuvaversio viime vuosina. Näistä eniten huomiota on saanut Guillermo del Toron stop-motion -animaatio, jossa tapahtumat on sijoitettu 1930-luvun fasistiseen Italiaan.

Aivan perinteistä versiota ei italialaisen Carlo Collodin 1800-lukulaisesta sadusta Suomenlinnan kesäteatterissakaan nähdä. Juha Kukkosen ohjaama ja sovittama esitys sijoittuu dystooppiseen maailmaan, jossa köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on kasvanut entisestään. Sähköaidat erottavat hyväosaiset muista ihmisistä, kuten esityksen alussa käy selväksi.

Perusjuoneen ei kuitenkaan ole tehty olennaisia muutoksia. Köyhä puuseppä Geppetto (Robin Svartström) veistää nuken, jolle antaa nimeksi Pinokkio. Aivan yllättäen Pinokkio (Mikko Kauppila) herääkin henkiin ja alkaa opetella ihmisten tavoille. Pinokkion pyrkimys tulla oikeaksi pojaksi toimii juonen moottorina. Koska naiivia nukkepoikaa on helppo johtaa väärille poluille, riittää omantunnon äänellä, Satu Sirkalla (Talvikki Eerola), työnsarkaa. 

Kuva: Mitro Härkönen

Janne Siltavuoren näyttävä lavastus tempaisee katsojan mukaan sadun maailmaan. Suomenlinnan kesäteatterin lavaa hyödynnetään totuttuun tapaan monipuolisesti, tilaa luovasti käyttäen. Kokonaisnäkemys on Kukkosella ja työryhmällä kohdallaan. Teatterin taika välittyy yleisölle. Katsojia esimerkiksi muistutetaan teatterin keinoin osuvasti muutamaan otteeseen Satu Sirkan pienestä fyysisestä koosta.

Kaiken keskiössä on Kauppilan fyysisesti vaativa roolisuoritus nukkepoikana. Kauppila on omaksunut Pinokkion rooliin nukkemaisen olemuksen ja askelluksen, eikä lipsu siitä koko esityksen aikana. Se kuuluisa nenän kasvaminen, aina Pinokkion valehdellessa, nähdään muutamaan otteeseen, ja sekin on uskottavasti toteutettu.

Yksi esityksen kohokohdista oli nukketeatteriin sijoittuva kohtaus, jossa fyysinen näyttelijäntyö oli huipussaan. Syntyi vaikutelma, että lavalla tosiaan esiintyi ihmisen kokoisia nukkeja. 

Kuva: Mitro Härkönen

Näkyviä dystopiaelementtejä olisi saanut olla esityksessä enemmänkin, ne jäivät lopulta melko pieneksi osaksi kokonaisuutta. Jäin myös miettimään, olisiko esityksen toisessa puolikkaassa ollut hieman terävöittämisen varaa, vaikka satuihin kuuluukin tietty perinpohjaisuus. Kestoa esityksellä on päälle 2,5 tuntia väliaikoineen.

Kasvu ja itsensä kehittäminen ovat Pinokkion tarinan ytimessä. Tämän ytimen Ryhmäteatterin versio tavoitti hienosti.

Katsoin esitysen 4.7.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Suurenmoista! (Keski-Uudenmaan Teatteri)

Yhdysvaltalaista 1900-luvun alkupuolella vaikuttanutta perijätärtä Florence Foster Jenkinsiä on nimitetty laulutaidottomaksi oopperadiivaksi. Jenkinsin tarina tuli suurelle yleisölle tutuksi viimeistään Stephen Frearsin elokuvasta Florence (2016), jossa nimiroolissa nähtiin Meryl Streep. 

Näytelmäkirjailija Peter Quilterin kirjoittama Suurenmoista! sai ensi-iltansa reilut kymmenen vuotta ennen elokuvaa, ja sitä on esitetty jonkin verran meillä Suomessakin vuosien varrella. Nyt näytelmään on tarttunut Keski-Uudenmaan Teatteri, joka esittää sen Krapin Kesäteatterissa. Ohjauksesta ja sovituksesta vastaa Lija Fischer. Tarinan musiikkiaihe ja koomiset elementit tekevät siitä kelpo valinnan kesäkaudelle.

Näytelmän tapahtumat, jotka sijoittuvat 1940-luvulle, lähtevät liikkeelle siitä kun pianisti Cosme McMoon (Tuomas Korkia-Aho) saapuu tapaamaan Jenkinsiä (Anna-Leena Sipilä), tarkoituksenaan pyrkiä tämän uudeksi säestäjäksi. Vierailulla tutuksi tulee myös Jenkinsin poikaystävä, englantilainen näyttelijä St. Clair (Seppo Halttunen) ja sähäkkä suomalainen taloudenhoitaja Maria (Reeta Vestman). 

Kuva: Kristiina Männikkö

Esitys lähti liikkeelle aavistuksen hitaasti, tehden hahmoja tutuksi. Frearsin elokuvan perusteella tiesin suunnilleen, mitä odottaa, niinpä tarkkailin mielenkiinnolla, kuinka näytelmässä pohjustettiin sitä, ettei Florence osaa laulaa lainkaan. 

Anna-Leena Sipilän valloittavasti esittämän Florencen epävireisiä oopperavetoja annosteltiinkin maltillisesti, aivan kuten parhaissa kauhuelokuvissakaan ei hirviötä juurikaan näytetä.

Koko viisihenkinen näyttelijäkaarti tekee vakuuttavaa jälkeä. Useimmat roolihahmot ovat hieman eksentrisiä, mutta sydämellisiä, kuten myös Sanna Stellanin esittämä Dorothy, Florencen ystävätär. Reeta Vestmanin vastuulla on kaksi roolia: taloudenhoitajan lisäki rouva Verindah-Gedge. 

Kuva: Kristiina Männikkö

Lija Fischeriltä oli ennakkoluuloton ja onnistunut ratkaisu laittaa Reeta Vestman ja Tuomas Korkia-Aho duetoimaan Webberin The Phantom of the Opera. Duetto pohjusti kohtausta, jossa rouva Verindah-Gedge lataa täyslaidallisen kritiikkiä Jenkinsin laulutaidoista ja esityksistä. Duetto oli kerrassaan hauska ja säväyttävä. 

Komediana alkavasta esityksestä sukeutuu loppua kohden yllättävän koskettava tarina oman intohimon toteuttamisesta,  muiden mielipiteistä välittämättä. On sanottu, ettei intohimoaan voi valita, vaan se valitsee sinut. Florence Foster Jenkins seurasi kutsumustaan oopperan parissa tinkimättä ja on siksi jäänyt historiaan.   

Suurenmoista! toimi itselleni hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka jokin tarina olisi itselle jo elokuvana tuttu, niin kannattaa kuitenkin suunnata teatteriin katsomaan miten näyttelijät välittävät sen siinä hetkessä elävälle yleisölle. Charmikas kokonaisuus toi hymyn huulille. 

Katsoin esityksen 6.7.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Helppo ero (Riihimäen kesäteatteri)

Joskus kesäteatterilta kaipaa vain kevyempää viihdettä kesäpäivään, eikä mitään kovin vakavaa. Tähän tarpeeseen vastaa Satu Rasilan, Mikko Koukin ja Arto Valkaman käsikirjoittama Helppo ero, joka kantaesitettiin Emma Teatterissa kesällä 2020. Kyseessä on siis erityisesti kesänäyttämölle ajateltu kappale.

Mika Nuojuan esittämä eroterapeutti on päättänyt laittaa kioskin kiinni ja muuttaa kaukomaille. Enää pitäisi päästä eroon vain vastaanotosta ja sen omalaatuisista asiakkaista. Mutkia matkaan tuo erityisesti se, että liiketilan kunto asettuu yllättäen kyseenalaiseen valoon, kun takahuoneen läikkä herättää epäilyjä kosteusvauriosta.

Nuojuan esittämä eroterapeutti ei ole keskittynyt vain parisuhdeasioihin, vaan auttaa ihmisiä pääsemään eroon erinäisistä ongelmista ja pakkomielteistä. Esityksen muut näyttelijät Jukka Rasila, Pauliina Hukkanen ja Joonas Kääriäinen loihtivat vuorostaan esityksen aikana kymmeniä eri hahmoja, jotka asioivat vastaanotolla, paikoin useampaankin kertaan.  

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Helppo ero on hieman sketsimäinen, nopeasti vaihtuvine hahmoineen, joiden rakentamisessa näyttelijöitä avitti Satu Vihavaisen pirteä puvustus. Vitsejä ja tilanteita tykitettiin sen verran nopealla tahdilla, ettei jokaisen heiton odottanutkaan osuvan. Kokonaisuus pysyi kuitenkin tasaisen viihdyttävänä, eikä tunnelma katsomossa päässyt missään vaiheessa latistumaan.

Esityksen ensimmäisen puoliskon loppua kohden alkoi toteutuksen kaava lievästi puuduttaa, mutta jälkimmäisellä puoliskolla tästä ei ollut tietoakaan, kun kierroksia lisättiin entisestään ja esitys irtaantui ajoittain reippaasti arkirealismista silkan hulluttelun suuntaan. Yksi esityksen kohokohdista oli esimerkiksi Joonas Kääriäisen esittämän Paavo Väyrysen pistäytyminen lavalla.

Tämä Pekka Laasosen ohjaus nähtiin jo viime kesänä Mikkelin kesäteatterissa samoilla näyttelijöillä, mikä näkyy esityksen sujuvuudessa. Tahti pitää, eikä rytmikäs ote tekemisessä lipsu.

Näyttelijöistä erityisen nappisuorituksen tekee Mika Nuojua, joka saa pääroolissa huhkia koko rahan edestä. Nuojua löytää rooliin oikeat koomiset sävyt, saaden esimerkiksi asiakkaiden rahastamiseenkin liittyvän rutiinin naurattamaan. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Muiden lavalla olijoiden muuntautumiskyky kantoi helposti läpi esityksen. Esimerkiksi joidenkin Pauliina Hukkasen roolien kohdalla mietin, että onko lavalla tosiaan sama näyttelijä kuin hetki sitten. Yksi Hukkasen bravuureista on Amanda, banaanilaatikkoa mukanaan raahaava nainen, jolla on vaikeuksia luopua vanhoista tavaroistaan.

Jukka Rasila, joka ei esittelyjä kaipaa, selviytyi myös odotetun varmaotteisesti erilaisista rooleistaan. Yksi eniten tilaa saaneista oli metallimies Teppo, todella omistautunut Metallica-fani, jonka energinen metalliasenne täytti lavan kevyesti.

Helppo ero irvailee paikoin varsin osuvasti terapiakulttuurille, jossa ulkopuolista apua haetaan mitä erikoisimpiin ongelmiin. Erityisen pisteliäs esitys ei kuitenkaan ole, vaan se pysyttelee hyväntuulisen ja viihdyttävän kesäkomedian raameissa.

Katsoin esityksen 5.7.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Vaimoni on toista maata (Törnävän kesäteatteri)

Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella on tänä vuonna ohjelmistossa musikaalin sijaan farssi. Ranskalaisen Gilles Dyrekin kirjoittamaan farssikomediaan Vaimoni on toista maata näkyy tarttuneen useampikin teatteri Suomessa viime vuosina. Itse en ollut tätä kuitenkaan aiemmin missään nähnyt, joten suuntasin Törnävälle uteliain mielin. 

Juonen lähtökohdat ovat sopivan herkulliset. Lähiaikoina naimisiin menossa oleva pariskunta Helena (Susanna Laine) ja Janne (Antti LJ Pääkkönen) saa vieraakseen Riston (Jani Johansson) ja tämän tyttöystävän Veeran (Katriina Sinisalo). Risto on Jannen vanha opiskelukaveri, mutta Veeraa he eivät ole koskaan tavanneet. Farssi alkaa kehittyä kun isäntäväki alkaa luulemaan Riston kanssa riitaantunutta, mykkäkoulua pitävää Veeraa ulkomaalaiseksi. 

Sinisalon esittämä Veera päättääkin huvittaa itseään esittämällä kuvitteellisesta Hanistanista, entisen Neuvostoliiton alueelta, kotoisin olevaa pakolaista. Sinisalo pääsee todella irrottelemaan puhumalla siansaksaa ja esim. tanssimalla polkkaa. Itäblokin maihin liitettävät kliseet naurattavat, mutta eivät kuitenkaan muodosta komedian ydintä. 

Susanna Laine ja Antti LJ Pääkkönen. Kuva: Mikko Karsisto

Vaimoni on toista maata sai ensi-iltansa Ranskassa vuonna 2003, jolloin Neuvostoliiton hajoamisesta oli kulunut vasta reilut 10 vuotta. Farssin peruslähtökohta oli toki hupsu jo tuolloin, mutta ajallinen etäisyys itäblokin hajoamiseen on vienyt tekstiä entistä tukevammin mielikuvitushorisonttiin. Muutoin näytelmän teksti on aikalailla ajaton, toimien hyvin myös Seinäjoelle paikallistettuna.  

Farssin lajityypissä pelataan jatkuvasti uskottavuuden rajoilla ja näyttelijöiden tehtävä on myydä kokonaisuus katsojalle. Tältä osin Vaimoni on toista maata on klassinen tapaus. Sopivan pöljä idea alkaa aivan huomaamatta paisumaan ja tarina virittyy ja värittyy edetessään. Pekka Laasosen ohjaus on rytmiltään tarkka, tempoltaan sopivasti kiihtyvä. Reita Lounatvuoren suomennos istuu hyvin näyttelijöiden suuhun.   

Roolitus on onnistunut. Susanna Laine ja Antti LJ Pääkkönen muodostavat pariskunnan, joiden elämä tuntuu olevan silkkaa romanttista söpöilyä ja häitä edeltävää hössötystä. Roolisuorituksissa korostuu nopea replikointi ja fyysinen liike, heidän järjestäessä illanistujaisia. Laine ja Pääkkönen latasivat esitykseen vauhtia jo heti kättelyssä. Ovista tullaan ja mennään, kuten tyylilajiin kuuluu. 

Jani Johansson ja Katriina Sinisalo. Kuva: Mikko Karsisto

Mainion vastavoiman Laineen ja Pääkkösen esittämälle pinnallisen säteilevälle pariskunnalle tarjoaa Jani Johanssonin ja Katriina Sinisalon esittämä riidoissa oleva, vähäsanaisempi pariskunta. Johanssonin ja Sinisalon roolisuorituksissa korostui erityisesti eleet ja ilmeet. Kerrassaan herkullista kyräilyä.

Dyrekin näytelmässä parisuhteisiin ja niiden dynamiikkaan liittyvän huumorin lisäksi piikittely kohdistuu erityisesti siihen, miten holhoavasti, omien ennakkoluulojen ja kuvitelmien pohjalta ulkomaalaisia saatetaan kohdata, kuten Laineen ja Pääkkösen esittämä pariskunta tekee. Itseäni nauratti erityisesti se, miten he hyvää tarkoittaen päättävät lahjoittaa kaikenlaista nurkissa lojuvaa, enemmän tai vähemmän käyttökelpoista tavaraa Hanistaniin. 

Esitys on viihdyttävä paketti, jossa parisuhdekomediaan yhdistellään elementtejä, jotka tuovat hieman mieleen Larry Shuen komedian Ulkomaalainen, jossa myös päähenkilö tekeytyi ulkomaan eläväksi. Tämä komedia nähtiin Seinäjoen kaupunginteatterissa muutamia vuosia sitten. 

Miksi Vaimoni on toista maata on sitten niin suosittu? Yhdeksi menestystekijäksi veikkaisin Dyrekin tiivistä tekstiä, jossa ei ole turhaa täytettä, vaan se menee koko ajan eteenpäin, turhia pysähtelemättä. 

Väliaika tuli kuitenkin Törnävän maisemissa tarpeeseen, jotta jaksoin täysillä keskittyä farssin loppukäänteisiin.

Katsoin esityksen 14.6.2025

*Näin esityksen pressilipulla 

Susanna Laine, Antti LJ Pääkkönen, Jani Johansson ja Katriina Sinisalo.
Kuva: Mikko Karsisto

Työväen Näyttämöpäivät 2025: osa 2

The Dolls of New Albion – Kirottujen nukkejen kaupunki (Samvais Ensemble)

Kotimaisten, osin raskaidenkin klassikoiden jälkeen oli hyvä päästä lauantaipäivän päätteeksi kokemaan jotain ihan muuta. Oma aikataulu sentään salli useamman tunnin tauon ennen päivän päättävää Paul Shaperan säveltämää ja sanoittamaa musikaalia The Dolls of New Albion – Kirottujen nukkejen kaupunki. Esityspaikkana musikaalille toimi Mikkelin teatteri.

The Dolls of New Albion oli festivaalille kutsuttuna puoliammattilaistuotantona oiva lisä viikonlopun ohjelmistoon. Tämä Kalle Tahkolahden ohjaama ja suomentama musikaali sai ensi-iltansa Teatteri Toivossa Helsingissä loppuvuodesta 2024. Kyseessä oli myös teoksen pohjoismainen kantaesitys.

Musikaalin juoni on sopivan klassinen: keksijä Annabel McAlistair (Veera Väisänen) päättää palauttaa henkiin kuolleista rakastettunsa Jasperin, joka herää eloon mekaanisena nukkena. Seuraavassa kolmessa näytöksessä seurataan McAlistairin suvun jälkeläisten vaiheita, joihin myös nuket liittyvät. Tapahtumapaikkana on Uuden Albionin kaupunki, joka myös kokee muutoksia musikaalin edetessä. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Huomioni kiinnittyi heti alussa Ilja Raunion näyttävään valosuunnitteluun sekä komeaan puvustukseen, josta vastasivat Sinikka Zannoni ja Minna Wallenius. Puvustus oli taattua ja tunnistettavaa steampunk-tyyliä. Steampunk on tieteiskirjallisuuden laji, jossa tapahtumapaikkana toimii 1800-luvun Britanniaa muistuttava vaihtoehtotodellisuus.

Esiintyjiä lavalla oli yhteensä yhdeksän, mutta esimerkiksi alun joukkokohtauksessa tuntui siltä, että lavalla olisi ollut suurempikin joukko. Verna Laineen karismaattisesti esittämä kertojahahmo liikkui sulavasti lyhdyn kanssa läpi esityksen, punoen katsojalle eri juonenlankoja yhteen.

Episodirakenteen vuoksi esityksen hahmot vaihtuivat melko nopeasti. Kertojahahmon lisäksi mieleen jäivät esimerkiksi Veera Väisäsen väkevä tulkinta keksijä Annabellasta ja Stella Lahtelan nukkemainen olemus nukke-Jasperin roolissa.

Läpilauletussa musikaalissa oli imua ja tenhoa. Paul Shaperan teoksessa on isoja teemoja ja ideoita, kuten kuolemattomuus sekä ihmisten ja mekaanisten nukkejen suhde, mutta niiden tarkempaan kehittelyyn ei puolitoistatuntisessa teoksessa ollut aikaa. 

Taidokkaasti toteutettu musikaalielämys vei mennessään hetkeksi muihin maailmoihin.

Luulosairas (Vehkajärven Teatteri)

Sunnuntaipäivän koittaessa alkoi oma turnauskestävyys olla jo hieman koetuksella. Suuntasin aamukymmeneksi Kulttuuritalo Sotkuun, jossa oli vuorossa Vehkajärven teatterin näkemys Molièren Luulosairaasta. Tuttu klassikko oli hyvä aloitus päivälle, sillä jutun juonen ollessa pääpiirteissään tiedossa pääsin keskittymään rauhassa toteutukseen ja nokkeluuksia vilisevään dialogiin. Virvoittaakseni itseni kunnolla festivaalin päätöspäivään tilasin kahviosta valmiiksi väliajalle suolaisen piiraan ja teen. Hyvin maistui!

Luulosairaan juoni on taattua Molièreä, karrikoituine hahmoineen ja juonenkäänteineen. Aatelismies Argan (Arppa Korkka) on tavattoman sairas, tai näin hän asian itse kokee, mutta voimia riittää kyllä tyttären Angeliquen (Mirja Korkka) naimakauppojen järjestämiseen, etenkin kun sukuun on mahdollista saada tuleva lääkäri. Neuvokas palvelustyttö Toinette (Tanja Vuorinen) pyrkii järjestelemään asioita siten, että Angeliquen todellinen rakastettu Cleante (Kusti Vuorinen) veisi pidemmän korren kilpakosijastaan.

Ohjaaja Juho Joki onnistui työryhmineen löytämään klassikkoon luontevan, vauhdikkaan rytmin, jossa koomiset tilanteet seurasivat rivakasti toisiaan. Monenlaista häslinkiä ja väärinkäsitystä riitti. Naurun aiheena on etenkin Arganin, luulosairaan, hyväuskoisuus: hän on valmis maksamaan isoja summia erinäisistä rohdoista ja hoidoista, vaikka hieman kommentoikin niiden hintojen nousua. Arppa Korkka teki herkullisen roolisuorituksen auktoriteettihahmona puoskareiden armoilla. 

Itse otettu kuva. Loppukiitokset.

Muista näyttelijöistä valokeilaan nousi etenkin Tanja Vuorinen Toinettena, joka joutui venymään erinäisiä huijauksia ja hämäyksiä järjestäessään. Roolisuorituksessa korostui fyysinen näyttelijäntyö ja koominen liike. Lisäksi yhdeksi esityksen koomisista huippukohdista nousi musiikkihetki, jossa Kusti Vuorisen veto kiihtyi yllättäen rokkikukkoilun suuntaan.

Esitys oli kokonaisuutena tyylipuhdas veto, johon oman piristävän lisänsä toi Kusti Vuorisen esittämä musiikki erinäisillä kelloilla, jotka sulautuivat osaksi lavastusta. Vuorinen, joka on musiikkialan ammattilainen, vastasi myös esityksen sävellyksestä.

Luulosairas taisikin vaivihkaa nousta omaksi suosikikseni festivaalilla katsomistani esityksistä. Mainio muistutus siitä, että klassikkoa ei tarvitse välttämättä yrittää keksiä uudelleen tuoden sitä lähemmäs nykypäivää. Tekstin ajankohtaisuutta tässä ajassa, jossa lääketieteen asiantuntijaksi saattaa julistautua ihan kuka tahansa, korostivat myös esityksiä arvioineet raatilaiset Näyttämöpäivien päätöstilaisuudessa.

Tunari (Ilves-Teatteri)

Yksi tiukka esityspaikan vaihto mahtui itselläni tänä vuonna aikatauluun. Kulttuuritalo Sotkusta oli Luulosairaan jälkeen aikaa vajaat 30 minuuttia siirtyä Kulttuuritalo Tempoon, reilun kilometrin päähän, jossa alkoi oman festivaaliurakkani päättävä, helsinkiläisen Ilves-Teatterin monologinäytelmä Tunari. En ollut suinkaan ainoa pikaisen esityspaikan vaihdon suorittaja, sillä useampikin katsoja otti nopean lähdön katsomosta. Joitakin paremmin varautuneita katsojia odotti taksikyyti kulmilla. Oli siis viimeisen rutistuksen aika.

Ilves-Teatterin monologista nähtiin festivaalilla kaksi esitystä, joissa vuorottelivat Oliver Härkönen ja Kanerva Paunio. Itselleni osui Tunari katsottavaksi Härkösen esittämänä. Aiheena esityksessä, jonka käsikirjoittamisesta ja ohjauksesta vastasi Eppu, oli tarkkaavuus- ja keskittymishäiriön vaikutukset jokapäiväiseen arkeen. Monologin nimikkohenkilö Tunari on levoton ja stressaantunut kirjallisuustieteen opiskelija.

Esityksessä tehdään selväksi, että tarjolla on eräänlaista päähenkilön tajunnanvirtaa tragikoomisella sävyllä, sillä muut ihmiset, joita kuullaan nauhalta, puhuttelevat myös päähenkilöä Tunariksi. Esityksessä kuullut lukuisat ääninäyttelijät tekivät vivahteikasta työtä. Lauri Rautanen ja Paul Sainio ansaitsevat kiitokset onnistuneesta äänisuunnittelusta. 

Kuva:  Pihla Liukkonen / Kontrastia

Monologissa onnistutaan näyttämöllistämään sujuvaksi, reilun tunnin pituiseksi esitykseksi ADHD-oireiden kokonaisvaltainen vaikutus ihmisen, tässä tapauksessa opiskelijan, elämään. Oliver Härkönen heittäytyi Tunarin rooliin ennakkoluulottomasti, itsensä likoon pistäen. Suorituksessa oli vetovoimaa, joka kantoi koko keston ajan. Härkönen oli siis omaksunut tekstin sisällön ja roolin mallikkaasti, tehden siitä omannäköisen version.

Tunarin koomiseksi miellettävät tilanteet, esim. ajanhallinnan puutteeseen liittyen, naurattivat sunnuntai-iltapäivän yleisöä. Itselläni oli monin paikoin tunne, etten tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Esityksessä oli varma ja sujuva poljento, eikä se typistynyt missään vaiheessa luennon suuntaan, vaikka aihepiiriin liittyviä asioita, esimerkiksi lääkitykseen liittyen, tuotiinkin esille. Tarkkaavuuden häiriöt ovat yksilöllisiä, joten monologi, jossa keskiöön nousee yhden henkilön subjektiivinen kokemusmaailma, oli oiva esitysmuoto aiheen käsittelyyn.

Esityksen aloitusvitsi, jossa joku muka myöhässä oleva pyrkii vielä saliin, toimi festivaalikontekstissa oikein nautittavasti.

Päätöstilaisuus

Työväen Näyttämöpäivien päätöstilaisuudessa kuultiin teatterin ammattilaisista koostuvien raatien palautteet esiintyville ryhmille ja julkistettiin yleisöäänestyksen voittaja, joka oli tänä vuonna Ykspihlajan Työväen Näyttämön Huojuva talo. Raadeissa toimivat tällä kertaa näyttelijäntaiteen professori Jarkko Lahti, teatterikriitikko Kirsikka Moring, näyttelijä Kati Outinen ja teatteriohjaaja Mikko Roiha.

Oli antoisaa päästä vielä fiilistelemään ja sulattelemaan viikonlopun aikana nähtyjä ja koettuja esityksiä sekä kuulemaan ammattilaisten näkemyksiä, joita pidin erittäin kiinnostavina. Tilaisuuden juonsi näyttelijä Taisto Oksanen, joka toimi edeltävän vuoden festivaalin ohjelmistovalitsijana.

Lopuksi

Katsomani kattaus oli pitkälti oman teatterimaun mukaisia esityksiä sekä muutamia yllätyksiä, jotka ovat aina hyvän festivaalin merkki. Näyttämöpäivien esitysten kokonaistäyttöaste oli 90,5 %, joten väkeä riitti katsomossa, useimpien näytösten ollessa loppuunmyytyjä.

Työväen näyttämöpäivät järjestettiin Mikkelissä 24.–26.1.2025


TULOSSA: TNP 50 VUOTTA - JUHLAFESTIVAALI 23.–25.1.2026

Työväen Näyttämöpäivät 2025: osa 1

Työväen Näyttämöpäiviä vietettiin jälleen Mikkelissä tammikuun lopulla. Kyseessä on Suomen suurin harrastajateatteritapahtuma, joka kerää tammikuisen viikonlopun ajaksi Mikkeliin teatterin harrastajia, ammattilaisia ja innostuneita katsojia. Perinteikkään festivaalin 50-vuotista taivalta juhlitaan ensi vuonna.

Festivaalin pääohjelmistossa nähtiin esitykset kahdeksalta eri harrastajateatteriryhmältä, jotka näyttelijä Laura Rämä oli valinnut 40 hakijan joukosta.

Itse olen käynyt Näyttämöpäivillä vasta muutamia kertoja, mutta festivaalin viehätys, joka saa vakiokävijät palaamaan Mikkeliin yhä uudelleen, on käynyt itsellenikin jo selväksi. Yksi keskeinen tekijä on tietenkin esitysten laadukkuus.

Näyttämöpäivät on mainio mahdollisuus katsoa läpi mielenkiintoinen ja monipuolinen kattaus harrastajateatteriesityksiä eri puolilta Suomea. Aivan kaikkea ei ahkerinkaan katsoja ehdi viikonlopun aikana nähdä, vaan jostain on karsittava.

Pääsin tänä vuonna osallistumaan tapahtumaan bloggaajana, eli sain liput katsomiini esityksiin festivaaliraportin kirjoittamista varten.

Kauppa-Lopo (OUTS-teatteri)

Viikonlopun esitysmaraton alkoi itselläni Kulttuuritalo Sotkussa, jossa nähtiin mikkeliläisen harrastajateatteriryhmä OUTSin versio Minna Canthin klassikosta. Pohjaksi oli valikoitunut Juhani Nuoton dramatisointi Canthin novellista.

Helena Hirvosen esittämä Kauppa-Lopo on vastaansanomaton hahmo: vankilassa erinäisistä rikkomuksista istunut, viinaan menevä, luontainen kauppamies, johon kanssaihmiset suhtautuvat epäilevästi tämän rähjäisen ulkokuoren ja epämääräisen taustansa vuoksi. Silti tämä kuitenkin rientää maisterin lesken, rouva Kortmanin, avuksi, kun saa vihiä tämän aikeista myydä talonsa. Pian käy kuitenkin selväksi miten ennakkoluuloisia ihmiset ovat. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Leena Luostarisen ohjaus oli viihdyttävä ja sopivalla rytmillä etenevä perinteinen klassikkotulkinta. Canthin eloisa ja sävykäs kieli taittui hyvin kymmenpäiseltä näyttelijäporukalta. Pidin erityisesti siitä, että tilanteen kuin tilanteen haltuun ottavan Kauppa-Lopon hahmoa ei paisuteltu liiaksi, eikä Hirvosen roolityössä ollut mitään ylimääräistä yleisön kosiskelua.

Huomioni kiinnittyi esityksessä myös osuvaan tilankäyttöön. Kulttuuritalo Sotkun esitystilaa hyödynnettiin kunnolla myös syvyyssuunnassa, ja tunnelmaa rakennettiin käyttämällä videoita apuvälineenä juonenkuljetuksessa. Kokonaisuutta elävöittävissä videopätkissä, joista vastasi Ismo Funke, oli annos klassista mykkäelokuvien tyyliä, sitä kuitenkaan turhia parodioimatta.

Kauppa-Lopo oli selväpiirteisyydessään ja nautittavuudessaan oikein kelpo avaus omalle festivaaliviikonlopulleni.

Minä rakastin yötä (Kipinät-kuoro)

Jyväskylän teatteritarjontaa tulee seurattua aktiivisesti, mutta jyväskyläläisen Kipinät-kuoron Minä rakastin yötä – pieni kauhumysteerimusikaali ennätti mennä ohitseni, koska esitykset myytiin loppuun hyvissä ajoin. Suuntasin siis odottavaisin mielin Mikkelin Teatterille, festivaalin viralliseen avajaisnäytökseen.

Erika Hastin käsikirjoittama ja ohjaama musikaali on rakennettu jyväskyläläisen Räsynukke-yhtyeen musiikin ympärille. Tarinan kehyksen tarjoaa salaperäinen, hieman kauhua herättävä sirkus, toimien linkkinä vuosien 1906 ja 1944 välillä. Ydinjuoni on kahden nuoren, eri sosiaaliluokkiin kuuluvan naisen, Fridan (Julia Lehtovalo) ja Rauhan (Elina Hokkanen), traaginen rakkaustarina. Vaikka tyylilaji on musikaali kauhumaustein, Hastin teksti ankkuroi tapahtumat tarkasti 1900-luvun alun Suomeen.

Räsynuken kappaleita, joista monet on sanoittanut ja säveltänyt Suvi Uura, kuultiin Kipinät-kuoron perustajan Kaisa Halmemiehen kuorolle sovittamina versioina. Räsynuken musiikkia on luonnehdittu moderniksi kansanmusiikiksi. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Kuoro soi komeasti, ja esityksen äänimaisemaan oli mukava uppoutua. Räsynuken kappaleiden tarinallisuus tarjosi oivallisen maaperän musikaalille. Parhaimmillaan esitys saavutti todella vahvan kokonaistunnelman, johon huomioni katsojana enemmän kiinnittyikin kuin yksittäisiin roolisuorituksiin.

Silke Valkeisen puvustus ja Veera Anttilan maskeeraus onnistuivat myymään itselleni sirkusteemaiset kauhuelementit, jotka suomalaisessa historiallisessa fiktiossa tuntuivat hieman vierailta. Lavalla oli kaikkiaan kymmeniä ihmisiä. Osuva puvustus ja maskeeraus auttoivat osaltaan luomaan lavalle persoonallisen oloisia tyyppejä, eikä mitään harmaata massaa.

Katsojat saivat jännittävän ensikosketuksen esityksen hahmoihin ja salaperäiseen tunnelmaan jo teatterisaliin astuessaan, kun esiintyjiä oli levittäytynyt salin rappusille vastaanottamaan katsojia. Hienoa tunnelman luomista!

Vanhojen kummitustarinoiden tunnelmaa miellyttävällä tavalla henkivä Minä rakastin yötä oli oiva päätös ensimmäiselle festivaalipäivälle.

Skavabölen pojat (Teatteri Akseli)

Antti Raivion 1990-luvun alussa Q-teatterissa ensi-iltansa saanut, sukupolvinäytelmäksi julistettu Skavabölen pojat tuntuu trendaavan harrastajateattereiden keskuudessa, sillä siihen näkyy tarttuneen lähiaikoina useampikin harrastajaryhmä. Myös harvinainen ammattiteatteriversio nähtiin Keski-Uudenmaan Teatterissa loppuvuodesta 2023. Raivion teksti puhuttelee siis edelleen tekijöitä - ja miksei myös katsojia.

Itselleni Raivion klassikko on tuttu paitsi Zaida Bergrothin elokuvaversiona, niin myös Jyväskylän Huoneteatterin tulkintana keväältä 2019. Nämäkään eivät ole enää aivan tuoreessa muistissa. Siispä otin suunnan festivaalilauantain alkajaisiksi Kulttuuritalo Tempoon, jossa päivän ensimmäinen esitys alkoi aamukymmeneltä.

Skavabölen pojat pohjaa tunnetusti Raivion omaan nuoruuteen, johon kuuluivat vanhempien avioero, isän alkoholismi ja äidin mielenterveysongelmat. Näistä aineksista syntyi näytelmä, jossa kaikkea tätä luodataan perheen lasten, veljesten Rupertin ja Evertin näkökulmasta. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Turkulaisen Teatteri Akselin versiossa, jonka ohjauksesta vastasi Kauno Takarautio, veljesten rooleissa nähtiin Vilja Aavikko isoveli Rupertina ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä. Aavikon ja Henellin keskinäisissä kohtauksissa riitti energisyyttä ja hyvää tekemisen meininkiä. Omissa silmissäni he tuntuivat alkuun jättävän muut näyttelijät varjoonsa, vaikka esityksen näyttelijäntyö ihan tasalaatuista olikin. Myös Jukka Lahdenveden roolisuoritus veljesten vähitellen alkoholisoituvana isänä jäi mieleen.

Skavabölen poikien hienous piilee siinä, että vaikka näytelmässä käsitelläänkin kipeitä asioita, se sisältää silti lämminhenkisyyttä, ronskiakin huumoria ja lapsuuden pihaleikkien tunnelmaa. Lisäksi näytelmä piirtää ajankuvaa 1970- ja 80-lukujen elämänmenosta Suomessa.

Nyt nähdyssä tulkinnassa Raivion värikäs kieli, jota kuullaan etenkin lapsihahmojen suusta, ja tavoiteltu ajankuva välittyivät hyvin. Siirtyily eri aikatasoilla sen sijaan oli mielestäni ajoittain hieman töksähtelevää. Lisäksi tuntui, ettei Rupertin ja Evertin leikeissään rakentamista mielikuvitusmaailmoista saatu aivan kaikkia tehoja irti.

Esityksen lopussa kuultu Veteraanin iltahuuto resonoi hyvin muun kokonaisuuden kanssa, tarjoten katsojille hetken pysähtyä sulattelemaan näytelmän teemoja.

Huojuva talo (Ykspihlajan Työväen Näyttämö)

Lauantaipäivä jatkui toisella klassikolla, kun Kulttuuritalo Sotkussa virittäydyttiin iltapäivästä kokkolalaisen Ykspihlajan Työväen Näyttämön Jotuni-tulkinnan äärelle. Yleisöön saapui myös presidentti Tarja Halonen, Työväen Näyttämöiden Liiton kunniapuheenjohtaja, seurueineen. Katsomossa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta kyllähän kunniavieraan läsnäolo ruokki osaltaan festivaalitunnelmaa.

Ykspihlajan Työväen Näyttämö tarttui Antti Mikkolan oivaltavaan sovitukseen, jossa Jotunin avioliittoromaanin sukupuoliroolit käännetään toisinpäin. Mikkolan nykyaikaistetussa dramatisoinnissa, jonka hän ohjasi Tampereen Teatteriin 2017, parisuhteen väkivaltainen osapuoli on nainen ja väkivalta kohdistuu mieheen.

Aku-Petteri Pahkamäen ohjauksessa sukelletaan lähisuhdeväkivallan kierteeseen, joka virittyy pikkuhiljaa osaksi Lea (Tarja Hovatov) ja Eero Markun (Kimmo Oikarinen) parisuhdetta. Suhteen alussa hurmaavasta Leasta kuoriutuu todellinen manipuloija ja väkivaltainen narsisti. Eerosta taas tulee suhteen alistuva, jatkuvasti kompromisseja tekevä osapuoli.

Esitys oli rankka ja ravisteleva, asioita ei kaunisteltu tai peitelty, mutta siitä puuttui itsetarkoituksellinen rankistelu. Katsojaa ei päästetty helpolla. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt teatteriesityksen, jonka tunnelma olisi ollut näin painostava. Pahkamäen tarkassa ja intensiivisessä ohjauksessa oli sentään pieniä suvantohetkiä, jolloin katsomossa saattoi hieman hengähtää.

Laadukkaasti näytelty, etenkin pääosaparin osalta, ja hienovaraisesti ohjattu esitys oli yksi festivaalin kohokohdista. Yleisö palkitsikin työryhmän ansaitusti seisaaltaan annetuin aplodein.