*Mainos/Lippu saatu Kansallisteatteri
Tiina Puumalaisen ohjaama ja yhdessä Hanna Suutelan kanssa käsikirjoittama Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset tuli ensi-iltaan jo huhtikuussa. Suomalaisen teatterin historiasta kiinnostuneena päätin suunnata katsomoon nyt syyskauden puolella. Puumalaisen ja Suutelan kirjoittama komedia sijoittuu vuoteen 1902, joka oli Kansallisteatterin avajaisvuosi. Tapahtumien keskellä, monien taiteilijoiden ympäröimänä, hyörii Juha Variksen sopivan suurieleisesti esittämä teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom.
Historiaa käsittelevässä esityksessä keskittäminen on tärkeää, ja tässä tarkka rajaus toimii oivallisesti. Katsoja temmataan mukaan seuraamaan Kansallisteatterin avajaisnäytökseen liittyvää tapahtumasarjaa. Keskeinen hermostuneisuuden lähde teatterintekijöiden keskuudessa on sensuuria valvovan viranomaisen viipyvä päätös siitä, saadaanko avajaisesitys pitää suunnitellusti. Esitys muistuttaa, että Suomessa oli Venäjän vallan alla 1900-luvun alussa vielä ennakkosensuuri käytössä.
 |
| Kuva: Stefan Bremer |
Esitystä katsoessa mieleen palasi Juha Hurmeen KOM-teatterissa 2019 esitetty Making of Lea, jossa oltiin suomalaisen teatterin alkuvaiheissa vuodessa 1869, ja jossa yksi päähenkilöistä oli nuori Kaarlo Bergbom. Tämän saattoi siis katsoa eräänlaisena jatko-osana Hurmeen näytelmälle, jonka tapahtumiin tässäkin viitattiin mainitsemalla Charlotte Raa, ruotsalainen näyttelijä, joka esitti pääroolin Aleksis Kiven Leassa, vaikka ei puhunut suomea.
Siinä missä Hurmeen Making of Lea löi muistikuvieni mukaan aiheen käsittelyn enemmän leikiksi ohjaajalleen tyypilliseen tapaan, sisältää Puumalaisen ja Suutelan näytelmä koomisesta pohjavireestä huolimatta myös vakavampiakin hetkiä. Yksi esityksen keskeisistä näkökulmista on nostaa teatterihistorian naisia esiin, esimerkiksi Kaarlon sisar Emilie Bergbom, joka toimi teatterijohtajana veljensä rinnalla. Erityisen koskettava oli hetki, jossa Sari Puumalaisen esittämä Emilie pohtii pitkän teatteriuran tehneenä sitä, kuka hän olisi teatterityön ulkopuolella.
Hauskaa ja mielenkiintoista oli seurata kahden teatteridiivan, Ida Aalbergin (Maria Kuusiluoma) ja Kaarola Avellan (Paula Siimes), keskinäistä nokittelua. Ilmeikäs ja ilmaisuvoimainen oli myös Kansallisteatterissa debyyttinsä tekevä Linnea Leino aloittelevan nuoren näyttelijän roolissa. Leinon esittämä Amanda tuo tuoreempaa näkökulmaa todellisten historiallisten henkilöiden rinnalle, haluten tulkita omalla tavallaan uusia tekstejä, kuten Strindbergiä, eikä vain astella aiempien teatterisuuruuksien jalanjäljissä.
 |
| Kuva: Stefan Bremer |
Esitys on tasaisen viihdyttävä, sisältäen nokkelia repliikkejä, mutta mikään kuoliaaksinaurattaja se ei ole. Parhaat hörähdykset itselleni tarjosi Variksen esittämän Bergbomin ja tämän assistentin, Carl-Kristian Rundmanin esittämän Jalmari Finnen, yhteispeli, molempien hassutellessa leikkisästi rooleissaan.
Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset ei kerro ainoastaan Kansallisteatterin historiasta, vaan myös teatterista ja sen tekemisistä yleisesti. Erityisen säväyksen itselleni katsojana antoi se, että näytelmän tapahtumat oli sijoitettu kokonaisuudessaan Kansallisteatteriin, jolloin tulin paremmin tietoiseksi siitä, että niin tässä katsotaan esitystä yli 120 vuoden takaisista tapahtumista, juuri tässä nimenomaisessa teatterissa, jossa nämäkin taiteilijat aikoinaan työskentelivät. Välimatka katsojan ja historian välillä ei ehkä kokonaan kadonnut, mutta pieneni nautittavalla tavalla.
Katsoin esityksen 27.9.2025
 |
| Kuva: Stefan Bremer |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti