Sohva - työpaikkakomedia (Turun kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Turun kaupunginteatteri

Olen havaitsevinani sellaista trendiä, että Suomessa tehdään tällä hetkellä yhä useammin teatteria teatterista. Tällä kertaa asialla ovat Satu Rasila, Mikko Kouki ja Arto Valkama, jotka ovat käsikirjoittaneet Turun kaupunginteatteriin työpaikkakomedian Sohva.

Esityksessä, jonka on ohjannut Kari-Pekka Toivonen, seurataan teatterin uuden johtajan, Otto Kolehmaisen (Stefan Karlsson), ensiaskeleita vaativassa pestissään. Teatterin hiipuvaa taloutta pitäisi saada elvytettyä, viedä lähestyvä ensi-ilta kunnialla läpi ja kuunnella sekä mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon teatterin henkilökunnan ideoita ja toiveita.

Käsikirjoituksesta huomaa, että teatterimaailma on tekijöille tuttu, sillä niin vaivattoman oloisesti näytelmässä risteilee teatteritalon eri työtehtäviä hoitavia, hyvin näyteltyjä hahmoja.  Muistettavimpiin lukeutuvat esimerkiksi hallintopäällikkö Sinikka (Riitta Salminen), tuotantosihteeri Kalle (Hannes Suominen) ja ohjaaja Akseli (Kari-Pekka Toivonen).

Sonja Pajunojan mainiosti esittämää yli-innokasta teatterifania olisin nähnyt mielelläni enemmänkin, sillä nyt hänen kaarensa kokonaisuudessa jää hieman keskeneräiseksi.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Juonenkuljetuksen välineenä komediassa käytetään johtajan työhuoneen vanhaa sohvaa, jonka vaihtaminen uuteen tuottaa erilaisia kommelluksia ja väärinkäsityksiä. Tulevan ensi-illan, joka on mikäpä muukaan kuin Seitsemän veljestä, yksi keskeisistä elementeistä sattuu myös olemaan sohva.

Esityksen ensimmäinen osa esittelee hahmoja, rakentaa dynamiikkaa ja pohjustaa tulevaa. Meno on tasaisen viihdyttävää, vaan ei erityisen yllätyksellistä. Väliajan jälkeen nähdäänkin samoja kohtauksia, mutta eri näkökulmasta kerrottuna. Elokuvista tuttu kikka terästää katsojan nauttimaan näyttelijäsuoritusten tarkkuudesta ja ohjauksen sujuvuudesta. Esitys kiihdyttää nautittavasti loppua kohden.

Kokonaisuutena Sohva on hyvin toteutettua teatteriviihdettä, jonka parissa vierähtää parituntinen mukavasti.

*Katsoin esityksen 14.2.2026

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Itseen kirjoitettu (Teatteri Metamorfoosi / Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Tässä on varmasti yksi viime aikojen kiinnostavimmista kirja-adaptaatioista. Timo Torikka ja ohjaaja Davide Giovanzana ovat dramatisoineet ranskalaisen filosofi ja sosiologi Didier Eribonin (s. 1953) omaelämäkerrallisen teoksen Paluu Reimsiin, jossa Eribon käsittelee työväenluokkaista menneisyyttään.

Teos, jonka suomentamisesta myös Torikka vastasi, nähdään näyttämöllä nimellä Itseen kirjoitettu. Esitys on Teatteri Metamorfoosin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto.

Didier Eribon (Miiko Toiviainen) palaa kotiin isän kuoltua. Hän on ollut poissa 30 vuotta. Didier kohtaa äitinsä (Sinikka Sokka) ja pikkukaupunkilaiseen työväenluokkataustaansa liittyvän häpeän. Moniin muistoihin ja tilanteisiin liittyy juuri edesmennyt isä (Timo Torikka). Molemmat vanhemmat olivat töissä tehtaassa.

Kuva: Darina Rodionova

Esitys aloitetaan pienellä johdannolla, jossa yleisölle teroitetaan joitakin käsitteitä, esimerkiksi habitus, jota on kehitellyt muun muassa sosiologi Pierre Bourdieu. Hauska osa johdantoa on elokuvatraileri, jossa esitellään näyttelijät ja näytelmän lähtökohdat.

Teoreettisesta viitekehyksestä huolimatta työryhmän tavoitteena on selvästi välttää paperinmakuisuus ja tylsyys. Tässä onnistutaan kiitettävästi. Esityksestä kehkeytyy varsin kiinnostava ja tunteikas matka Eribonin menneisyyteen.

Yksi seikka, joka ajoi Eribonin Pariisiin heti lukion jälkeen, oli hänen homoseksuaalisuutensa. Tämäkin teema tulee käsitellyksi. Yksi esityksen yllättävämmistä ja tunteikkaimmista hetkistä koettiin, kun Eribon kuulee äidiltään, kuinka ylpeä hänen isänsä oli nähtyään poikansa esiintymässä televisiossa eikä aikonut ottaa vastaan yhtään seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää vinoilevaa kommenttia.

Miiko Toiviaisen tarkasta ja heittäytyvästä näyttelijäntyöstä välittyy tarvittava painokkuus, joka saa katsojankin pohtimaan Eribonin esittämiä kysymyksiä. Myös konkarit Sinikka Sokka ja Timo Torikka tekevät rooleissaan vahvat suoritukset.

Oli kiinnostavaa seurata, miten Sokan esittämä äiti otti vastaan Toiviaisen esittämän Eribonin pisteliäät ja paikoin syyttävät kommentit. Syntyi todella intensiivinen näyttämökohtaaminen, jota seurasi herkeämättä.

Kuva: Darina Rodionova

Torikka taas tuo tutun energisen ilmaisunsa tähänkin esitykseen, tehden useamman roolin. Sävykkyyttä riittää Torikan esittäessä niin Eribonin isää kuin myöhemmin myös Eribonin rokkaavaa veljeä sekä äärioikeistolaista poliitikkoa.

Giovanzanan ohjaus pysyy tasaisessa liikkeessä. Esityksessä kuultavat laulut, joita näyttelijät esittivät, tarjosivat pieniä hetkiä sulatella teoksen herättämiä havaintoja ja kysymyksiä.  Lauluista parhaiten mieleen jäi Sinikka Sokan esittämä Kenen joukoissa seisot. 

Kokonaisuutena Itseen kirjoitettu on analyyttistä ja älyllistä teatteria paremmasta päästä. Tällaista näkisi teattereiden ohjelmistoissa mielellään enemmänkin.

*Katsoin esityksen 21.2.2026

Niskavuoren Heta (Seinäjoen kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Seinäjoen kaupuginteatteri

Hella Wuolijoen Niskavuori-sarja on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ikiklassikoita, joihin teatterintekijät palaavat säännöllisesti. Seinäjoen kaupunginteatteri toi syksyllä 2025 ensi-iltaan näytelmäsarjan toiseksi viimeisen osan, Niskavuoren Hetan, jonka ohjauksesta vastaa Mikko Kouki. Vaikka näytelmä on osa Niskavuorten saagaa, muodostaa se itsenäisen kokonaisuuden eikä vaadi muiden osien tuntemista.

Esityksen avauskohtauksessa vietetään Heta Niskavuoren (Kristiina Karhu) ja renki Akustin (Joel Hirvonen) häitä. Näytelmän edetessä katsojallekin selviää, miksi Niskavuoren talon tytär on päätynyt naimisiin rengin kanssa.

Sisuuntunut ja kunnianhimoinen Heta muuttaa Akustin kanssa Muumäen torppaan, jota he yhdessä alkavat kehittää ja kasvattaa vuosikausien projektina. Vuosien vieriessä voimakastahtoinen Heta panee tottelemaan niin miehensä, palvelijansa kuin lapsensakin. Näytelmän aikajänne on 1800-luvun lopulta aina 1920-luvulle saakka.

Kristiina Karhu ja Joel Hirvonen. Kuva: Jukka Kontkanen

Kristiina Karhu Hetana ja Joel Hirvonen Akustina tekevät kelpo roolisuoritukset pääosaparina, jonka dynamiikan kehittymistä havainnoi kiinnostuneena läpi esityksen. Siinä missä Heta on korostetun omanarvontuntoinen ja ankara, on Akusti vuorostaan eräänlainen rehti jokamies, joka tulee kaikkien kanssa juttuun.

Koukin ohjauksessa ei turhia himmailla, vaan ajoittain näytellään isostikin sortumatta kuitenkaan turhaan liioitteluun. Wuolijoen tekstin melodramaattiset ainekset tekevät näytelmästä vielä tänäkin päivänä viihdyttävää katsottavaa. Pinnan alla kytevät salaisuudet, konfliktit ja dramaattiset juonenkäänteet koukuttavat.

Historiasta kiinnostunut katsoja voi seurata näytelmää siitä näkökulmasta, millaisena se kuvaa vanhaa suomalaista maatalousyhteiskuntaa. Olennainen tarinan kaari onkin Akustin eteneminen rengistä menestyväksi isännäksi.

Riikka Aurasmaan onnistunut pukusuunnittelu on olennainen osa esitystä, tuoden esitykseen historiallista uskottavuutta ja tukien samalla näytelmän hahmojen rakennusta.

*Katsoin esityksen 10.1.2026

Täällä sateenkaaren alla - Suomen homot värikuvina (Teatteri Kantanäky / Tehdas Teatteri)

*Mainos/lippu saatu Tehdas Teatteri

Teatteri Kantanäky on tehnyt Turussa sateenkaarevia kabaree-esityksiä pian jo 20 vuoden ajan. Ne ovat niittäneet mainetta myös teatterin ystävien keskuudessa ympäri Suomen, joten olikin korkea aika päästä kokemaan tämä turkulainen ilmiö.

Kantanäky tekee siis esityksiä, joiden teemana ovat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiat. Kantanäyn riveissä on niin teatterin ammattilaisia kuin harrastajia.

Täällä sateenkaaren alla – Suomen homot värikuvina on yhteistuotanto Tehdas Teatterin kanssa. Kabareen ohjauksesta vastasi Heini Vahtera, ja käsikirjoittajaksi on merkitty Teatteri Kantanäky / työryhmä.

Kuva: Ami Koiranen

Kabareessa ei ole perinteistä juonta, vaan se tarjoaa kohtauksia halki kväärin Suomen, historiaa unohtamatta. Kvääri on suomenkielinen vastine kattokäsitteelle queer. Pidin kovasti aloituskohtauksesta, jossa nukkehahmo vaeltaa metsämailla törmäten salaperäiseen kirjaan. Sitten kabaree pääseekin jo valloilleen.

Osa kohtauksista oli lyhyitä ja ytimekkäitä, hieman sarjakuvamaisen kerronnan mieleen tuovia puheenvuoroja, joissa esimerkiksi yksinäinen homomies kertoo, kuinka vaikeaa on nykyään löytää kunnon miestä, vaikka ei paljoa vaadi. Tätä toteamusta seuraa tietenkin pieni luettelo erinäisistä toiveista. Äänessä oli myös esim. nykyisen valtiovarainministerin mieleen tuova 50-kiloinen blondi söpöliini, joka muisteli suhdettaan duunaritaustaiseen naiseen.

Pidemmistä sketseistä jäi mieleen muun muassa pikkujouluihin sijoittuva kohtaus, jossa selviää, että työkaveri onkin naisista tykkäävä nainen, eikä hänelle siis tarvitse katsella ketään miestä. Känninen keski-ikäinen nainen onkin pian korostamassa kovaan ääneen omaa suvaitsevaa suhtautumistaan, unohtaen seksuaalivähemmistöön kuuluvan työkaverin kuuntelun. Kiusallisen viihdyttävää katsottavaa!

Lauluja piisasi, kuten kabareehen kuuluu. Mainitsen muutamia. Antti Ainola, joka vastasi myös esityksen livemusiikista, oli sovittanut kimaran biisejä, jotka olivat saaneet sateenkaariteemaan sopivat sanat. Riemukas oli esimerkiksi väännös Wicked-musikaalin kappaleesta Popular. Mahtavan energinen ja valloittava numero oli Anita hieroo, jonka pohjana oli Bonnie Tylerin kasarihitti.

Silkkaa esiintymisen iloa ja riemua pursusi myös potpuri erinäisistä matkalauluista. Tässä junailukohtauksessa oli tunnelma kerrassaan katossa. Iskevää perinteisempää kabareetunnelmaa lesbotwistillä vuorostaan tarjosi versiointi Kai Hyttisen tunnetuksi tekemästä biisistä Naiset.

Kuva: Ami Koiranen

Vakavahenkisempää sisältöä tarjosivat esimerkiksi kuvaus siitä, kuinka pariskunnan toinen osapuoli ei uskalla tulla ulos kaapista vanhemmilleen, vaikka aika kuluu ja vuodet vierivät. Yleisöä muistutetaan myös siitä, kuinka homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksesta vasta 1981. Linnan juhlat -kohtauksessa Suomen historian sateenkaari-ihmiset pääsevät viimein osallistumaan juhliin omana itsenään.

Esiintyjien heittäytymiskyky mitä erilaisempiin kohtauksiin, hahmoihin ja tilanteisiin vangitsi huomion. Tasaisen laadukasta tekemistä koko joukolta. Esityksen rekisteri vaihtui paikoin nopeasti: välillä lyötiin kunnolla överiksi, välillä taas ilmaisu oli hieman hillitympää, mutta niin vain esiintyjät pysyivät tahdissa. Lavalla nähtiin Nuppu Ervasti, Virve Koskinen, Teemu Loikas, Reetta Moilanen, Tristan Selin, Kiisu Tuomi ja Timo Väntsi. 

Esityksen yli kaksituntinen kesto tarjosi reilun annoksen lauluja, näyttämöviihdettä ja sketsejä. Kabareen rytmitys oli kohdillaan, ja esitys virtasi sujuvasti eteenpäin. Meininki oli viihdyttävää, ja vaikka jokin juttu ei olisikaan ollut aivan omaan makuun, niin rivakka tahti takasi sen, että pian jo olikin jokin uusi kohtaus käsillä. Yleisö eli esityksessä mukana alusta lähtien.

*Katsoin esityksen 15.2.2026

Elokuvafestivaali: Tallinn Black Nights Film Festival 2025

*Mainos/festivaalipassi saatu Tallinn Black Nights Film Festival (PÖFF)

Viime marraskuussa 29. kerran järjestetyillä Tallinnan pimeiden öiden elokuvafestivaaleilla (PÖFF) pyyhkii kävijälukujen valossa hyvin. 17-päiväinen festivaali keräsi päälle 94 000 kävijää, tehden uuden kävijäennätyksen.

Ohjelmistossa nähtiin 249 kokopitkää elokuvaa ja 275 lyhytelokuvaa. Näihin lukuihin sisältyvät PÖFFin yhteydessä järjestettyjen lasten ja nuorten elokuviin keskittyneen Just Film -festivaalin ja PÖFF Shorts -lyhytelokuvafestivaalin tarjonta.

Pohjois-Euroopan ainoalla A-luokan festivaalilla kilpailee aika ajoin myös suomalaisia elokuvia, mutta tällä kertaa festivaalin pääkilpasarjassa ei sellaista nähty. Festivaalin monissa sivusarjoissa oli sen sijaan tälläkin kertaa myös suomalaisia elokuvia. Tärkeimpänä mainittakoon Karin Pennasen Päivien lumo, joka voitti dokumenttielokuvien Doc@PÖFF International -kilpasarjan.

Oma mielenkiintoni on festivaalilla vieraillessani kohdistunut erityisesti esityssarjoihin, joihin on kuratoitu tuoreita elokuvia Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Baltian maiden elokuvia ei Suomessa juurikaan näe.

A Goodnight Kiss (2025)

Liettualaisen dokumentaristin Giedrė Žickytėn ohjaus A Goodnight Kiss on henkilökuva liettualaisesta kirjallisuuden professorista, teatteritutkijasta ja ihmisoikeusaktivistista Irena Veisaitėsta (1928–2020).

Juutalaissyntyinen Veisaitė menetti äitinsä holokaustin aikana vuonna 1941, mutta selvisi itse holokaustista Kaunasissa, koska hänet otti perheeseensä paikallinen kristitty nainen.

Napakka ja koskettava puolitoistatuntinen tarjoaa kiehtovan henkilöhistorian kautta näkymiä Liettuan 1900-luvun historiaan holokaustia unohtamatta.  Elokuvan taustamusiikkina on käytetty Arvo Pärtin teosta Für Alina, joka myös liittyy dokumentin päähenkilön elämään.

Harmillisesti Irena Veisaitė ennätti kuolla koronapandemian aikaan, eikä tuoretta materiaalia hänestä saatu talteen niin paljon kuin elokuvantekijöillä oli alun perin tarkoitus. Viimeistelty lopputulos ei tunnu silti lainkaan vaillinaiselta, vaan dokumentista välittyy kuva humanistista, jolle rankat elämänvaiheet toivat painokkuutta ja perspektiiviä näkemyksiin.

My Family and Other Clowns (2025)

Heilika Pikkovin ja Liina Särkisen My Family and Other Clowns on kurkistus virolaisen klovnipariskunnan Haide Männamäen ja Toomas Trossin elämään. Taiteilijanimillä Piip ja Tuut esiintyvä pariskunta on keikkaillut ympäri maailmaa, ja heidän esityksiään on nähty myös Suomessa.

Dokumentintekijät seurasivat viisi vuotta pariskunnan ja heidän kolmen lapsensa elämää. Kenties pitkä tekoprosessi auttoi luottamuksellisen suhteen rakentamisessa tekijöiden ja kuvattavien välille, mikä näkyy katsojalle haastateltavien avoimuutena.

Dokumentista piirtyy kuva siitä, miten uran suhteen kunnianhimoisten vanhempien poissaolo kotoa vaikuttaa lapsiin ja perheen dynamiikkaan. Dokumentti välttää turhaa dramatisointia ja osoittelua, tarjoten katsojalle myös näytteitä Piipin ja Tuutin hauskan ja mainion oloisista klovniesityksistä.

Renovation (2025)

Liettualaisen Gabriele Urbonaitėn esikoispitkä Renovation on mukavan pienimuotoinen draama pariskunnasta, joka muuttaa asumaan yhteen. Päähenkilö Ilona (Žygimantė Elena Jakštaitė) työskentelee kääntäjänä, ja Matas (Šarūnas Zenkevičius) pitää turistikierroksia Vilnassa. Kerrostalossa alkava remontti luo elämään kitkaa, häiriten esim. Ilonan työskentelyrauhaa. Remontin myötä heidän elämäänsä astuu myös ukrainalainen raksatyöntekijä Oleg (Roman Lutskyi), joka aiheuttaa jännitteitä parisuhteeseen.

Elokuva tarjoaa tunnistettavan ja samaistuttavan kuvauksen kolmekymppisten elämästä, jossa elämälle haetaan vielä suuntaa, mutta ei olla aivan nuoria enää. Aletaan olla isompien päätösten äärellä, esimerkiksi liittyen uraan ja perheeseen. Elokuvan draama tapahtuu hienovaraisesti arkisissa puitteissa ja pienissä hetkissä. Näyttelijöiden roolisuoritukset ovat mutkattoman luontevia.

Elokuvan kuvauksesta vastannut Vytautas Katkus onnistuu taltioimaan Vilnassa sijaitsevan kerrostalon arkea kiinnostavasti, loihtien elokuvan visuaalisesta ilmeestä miellyttävän pehmeän.

Festivaalia vietettiin 7.–23.11.2025

Teatterifestivaali: Vabaduse 2025

*Mainos/festivaalipassi saatu Vabaduse

Viron Narvassa järjestettiin elokuussa 2025 kolmatta kertaa kansainvälinen Vabaduse-teatterifestivaali. Ensimmäisen kerran teatteritapahtuma järjestettiin kesällä 2021.

Viisipäiväisen festivaalin kattoteemana oli ilmaisunvapaus. Ohjelmistossa oli esityksiä lähemmäs kymmenestä maasta, joista monessa taiteilijoiden ilmaisunvapautta on rajoitettu.

Esityksiä nähtiin esimerkiksi Ukrainasta, Pakistanista, Turkista, Georgiasta, Kuwaitista, Kirgisiasta ja Virosta. Monet esityksistä olivat luonteeltaan dokumentaarisia. Virolaiset tarjosivat nykyesitysten sekaan muutaman klassisemman esityksen, kuten näyttelijä Kristo Viidingin vedon Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta.

Festivaalin pääesityspaikkana toimi moderni teatterikeskus Vaba Lava, josta löytyi erikokoisia esitystiloja. Festivaali levittäytyi paikoin myös muuallekin Narvaan, esimerkiksi konserttitalo Genevaan.

Internal Climate (Viro)

Festivaalin ajatuksena on käsitellä ja tuoda esiin myös Narvaa ohjelmistossa. Tällä kertaa kaupungin historiaa luodattiin Piret Jaaksin käsikirjoittamassa ja Mari-Liis Lillin ohjaamassa dokumenttiteatteriesityksessä Internal Climate.

Vaba Lavan omaa tuotantoa olevassa esityksessä, jossa puhuttiin viroa, käsiteltiin Narvan neuvostohistoriaa Baltijets-tehtaan vaiheiden kautta. Kyseessä oli salainen puolustusteollisuuden tehdas, joka avattiin vuonna 1947, ja se työllisti noin 4000 ihmistä. Tehtaan johdosta Narvaan muutti ihmisiä ympäri Neuvostoliittoa. Baltijets suljettiin vuonna 1993.

Tehdas tarjosi ihmisille työtä, toimeentuloa ja monia etuja, kuten lomamatkoja parantoloihin. Elämä ei kuitenkaan ollut silkkaa auvoa, sillä monet teollisuuslaitoksen työntekijät altistuivat uraanille ja radioaktiivisuudelle.

Kuva: Anastassia Volkova

Esityksessä tehtaan historiaa käsitellään yksittäisten työntekijöiden näkökulmasta. Heitä esitti neljä näyttelijää. Sopivan humoristinen ote toi toteutukseen keveyttä, esimerkiksi laulun muodossa, mutta mistään komediasta ei ole kuitenkaan kyse. Pohjana näytelmälle ovat toimineet Baltijetsissa työskennelleiden ihmisten haastattelut.

Lavastus oli melko niukka. Näyttelijöiden ympärillä esityksen edetessä hiljalleen sulkeutuva häkki kuvasti yhä ahtaammaksi käyvää elinympäristöä. Kenties hieman kirjaimellinen, mutta varsin tehokas näyttämöratkaisu.

Esitys tarjosi kiinnostavan palan Narvan historiaa ja neuvostotodellisuutta.

Who Am I (Ukraina–Viro)

Ohjaaja Merle Karusoota (s. 1944) on nimitetty virolaisen dokumenttiteatterin perustajahahmoksi. Pitkä ura jatkuu edelleen aktiivisena. Narvassa sai ensi-iltansa Karusoon tuorein ohjaus Who Am I?

Työryhmä haastatteli muutaman viikon ajan Ukrainassa sotaveteraaneja. Haastatteluista työstetyssä esityksessä viisi eri-ikäistä veteraania kertoi omasta taustastaan, kokemuksistaan sodassa ja myös näkemyksistään. Esiintyjät puhuivat ukrainaa. 

Kuva: Jelizaveta Gross

Tarkka ja turhaa dramaattisuutta kaihtava kerronta iski lujaa. Kun aihe on tarpeeksi rankka, kuten sota on, niin suora ja koruton kerronta on hyvä lähestymistapa. Puolitoistatuntinen esitys oli osuvasti rytmitetty, eikä siinä ollut tyhjäkäynnin tuntua. Erilaisista elämäntarinoista muodostui puhutteleva, sodan aikaa tarkasti läpivalaiseva esitys.

Painoarvoa esitykselle ja koko festivaalille toi Viron presidentin Alar Karisin läsnäolo katsomossa. Ukrainalaisten asia on selvästi myös virolaisten asia, mistä presidentin läsnäolo näytöksessä osaltaan muistutti.

Free Roaming Mares (Chile)

Festivaali huipentui chileläisen Teatro SURin esitykseen, jonka aiheena oli ensimmäinen seksuaalivähemmistöjen mielenosoitus Chilessä. Tämä tapahtui vuonna 1973 hieman ennen sotilasvallankaappausta, jossa Chilen presidentti Salvador Allende syöstiin vallasta.

Ernesto Orellana Gómezin käsikirjoittama ja ohjaama esitys sijoittuu Santiagon Plaza de Armasin tuntumaan, jossa seurataan homoseksuaalien, transvestiittien ja transihmisten elämää marginaalissa, ennakkoluulojen ja poliisiväkivallan kohteena.

Esitys ei ole kuitenkaan silkkaa synkistelyä, vaan siinä kuvataan tiiviin ja toverillisen yhteisön elämää myös huumorin ja paikoin tanssinkin kautta. Näyttämökuva oli ajoittain varsin värikäs, tuoden mieleen Almodóvarin elokuvat.

Kuva: Ilja Smirnov

Näyttelijät, jotka käsittääkseni itsekin kuuluvat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, heittäytyivät rohkeasti rooleihinsa koko kehollaan. Esitys osoitti johdonmukaisesti, mistä ajatus ja rohkeus mielenosoitukseen kumpusivat.

Loppupuolella katsojaa muistutettiin esityksen dokumentaarisesta luonteesta. Esitys tarjosikin kiinnostavaa ja yllättävää eteläamerikkalaista saatenkaarihistoriaa, toimien samalla kunnianosoituksena seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta taistelleille pioneereille.

Festivaalia vietetettiin 15.-19.8.2025

Vabaduse järjestetään seuraavan kerran elokuussa 2027

Valittu (Tukkateatteri)

*Mainos/lippu saatu Tukkateatteri

Tukkateatterin, tamperelaisen harrastajateatterin, ensi-iltanäytelmä Valittu - Isäni matkassa halki sotivan Euroopan tarjoaa kiinnostavan näkökulman Suomen ja natsi-Saksan väliseen yhteistyöhön jatkosodan aikaan.

Näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Terhi Vähäkorpi käsittelee esityksessä suhdettaan isänsä, Risto Tuomisen, natsimenneisyyteen. Pohjana toimivat Tuomisen muistelmat ja Jenna Saarenkedon pro gradu -tutkielma Suomen lotat Kolmannen valtakunnan vieraina.

Esitys alkaa 1990-luvulta, jolloin Tyttären (Riikka Pietilä) isä Risto (Niko Ranta) on sairaalassa keuhkokuumeen takia. Pian hän kohtaa isän mukana aikoinaan roikkuneen tuberkuloosin eli Tubin (Lili Vihavainen).

Tytär sukeltaa yhdessä Tubin kanssa isänsä menneisyyteen, aikaan jolloin tuberkuloosilla oli Riston elämässä erityisen suuri rooli.

Loppuvuodesta 1942 reilu parikymppinen Risto, arvoltaan alikersantti, matkustaa Saksaan tuberkuloosihoitoon, sillä Suomessa ei ole riittävästi parantolapaikkoja. Hän on yksi hoitoon valituista.

Kuva: Kaisa Vuorinen

Yllättävä käänne, se joka Tytärtä vaivaa vielä vuosikymmeniä myöhemmin, on se, että isä päättääkin jäädä Saksaan. Risto opiskelee ja matkailee Alpeilla, nauttii eduista sekä vieraanvaraisuudesta vielä senkin jälkeen, kun ei tarvitse enää varsinaista parantolahoitoa.

Saumattomasti Vähäkorpi onnistuu yhdistämään Riston vaiheiden kuvaukseen myös sen, kuinka suomalaiset lotat osallistuivat palkinto- ja virkistysmatkoille Saksaan SS-johtaja Heinrich Himmlerin kutsumana.

Teatterin kotisivuilla esitystä luonnehditaan hitusen tärähtäneeksi road mövieksi eli näyttämölliseksi vastineeksi road movie -elokuville.

Tyylilajin valinta osuu kohdalleen, sillä teatterileikin keinoin saadaan katsojalle tuotua esiin niin Tyttären sisäistä matkaa isänsä natsimenneisyyttä jäljittäessään kuin myös konkreettisia Kolmannen valtakunnan tunnelmia sodan loppupuolella suomalaisnäkökulmasta kerrottuna.

Pidin siitä, kuinka käsikirjoitus ei ylidramatisoinut historiakuvausta, esimerkiksi juutalaisten osalta. Keskitysleirien todellinen luonne ei ollut laajasti tiedossa, mikä välillä unohtuu historiallisen fiktion tekijöiltä.

Kuva: Kaisa Vuorinen

Alkupuolella dialogi tuntui vilisevän saksalaisia paikannimiä nopeaan tahtiin, mutta kun esityksen kyytiin pääsi kunnolla mukaan, se osoittautui hyvin rytmitetyksi ja sulavaksi kokonaisuudeksi.

Näyttelijöitä esityksessä nähdään kourallinen. Riikka Pietilän sopivan tunteikas roolisuoritus Tyttärenä saa katsojankin kiinnostumaan tämän matkasta isänsä jalanjäljissä.

Niko Ranta onnistuu Riston roolissa tekemään eläväksi tämän muistelmia ja havaintoja kaikesta siitä, mitä hän koki Saksassa oleillessaan. Ilmaisu on sävykästä ja tarkkaa.

Syntyy kuva kiihkeästä, diletanttimaisesta saksalaisen kulttuurin ystävästä, joka pyrkii karkuun sitä tosiseikkaa, että samaan aikaan kun hän nauttii kaikesta siitä, mitä Saksalla on hänelle tarjota, hänen ikätoverinsa sotivat ja kuolevat Suomessa.

Lili Vihavainen on rämäpäinen, kuskinvirkaa tällä retkellä toimittava Tubi, joka osaltaan tuo huumoria esitykseen, mikä sopii hyvin, sillä hahmo on sopivasti irrallaan ihmisten historiallisista kärhämistä.

Eija Heinäsen roolisuoritus Saksassa lomailevana lotta Berttana on myös varsin luonteva. Erityisen hyvin Heinänen eläytyy ja onnistuu niissä kohtauksissa, joissa roolihahmo yrittää valaa kanssamatkustajiin uskoa sodan huonon lopputuloksen alkaessa olla selvillä.

Lavastus on ketterä, paikoin yllätyksellinen, esityksen maisemien vaihtuessa tiuhaan. Puvuista vastannut Anne Paavilainen on tehnyt hyvää työtä. 

Näyttämöllepano vakuuttaa, muistuttaen siitä, että epookkia on mahdollista luoda pienillä yksityiskohdilla.

Esityksessä kuullut äänet ja musiikki, poislukien videoiden äänet, tuotettiin livenä näyttämöllä. Äänimaisemoinnista ja musiikista vastasi Terhi Meriläinen. Elävä äänimaisema oli mielenkiintoinen lisä, tuoden vaikuttavuutta teatterikokemukseen. Hurjassa autoilukohtauksessa äänet tosin peittivät jonkin verran dialogin kuuluvuutta.

Valittu on viihdyttävää ja samaan aikaan ajatuksia liikkeelle laittavaa teatteria. Se kysyy, mikä on yksittäisen ihmisen vastuu sodan kaltaisessa ääritilanteessa.

*Katsoin esityksen 6.2.2026

Kuva: Kaisa Vuorinen

Helene (Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Kiinnostus Helene Schjerfbeckin tuotantoa ja elämää kohtaan tuntuu kasvaneen aivan viime vuosina. Tästä hyvänä esimerkkinä on muutamien vuosien takainen Ateneumin Schjerfbeck-näyttely Maailmalta löysin itseni, joka nousi kävijämäärältään Ateneumin kaikkien aikojen suosituimmaksi näyttelyksi.

Ei siis ihme, että Tampereen Työväen Teatteri päätti tuoda taiteilijan isosti näyttämölle. Pohjan TTT:n Helene-esitykselle on antanut Rakel Liehun samanniminen romaani, joka ilmestyi vuonna 2003.

Romaanin tunteville Miko Jaakkolan ohjaama ja Helenan Kallion käsikirjoittama esitys tuntuu ainakin siltä osin tutulta, että tässäkin hypitään Helenen elämän aikajanalla hieman yllättävälläkin tavalla, tajunnanvirtamaisesti. Ratkaisu on perusteltu, sillä wikipediamainen elämänkaaren läpijuoksu ei ole erityisen kiinnostavaa. Esityksen kehyksenä toimii elämänvaihe 1900-luvun alkupuolella, jolloin Helene (Maiju Saarinen) eli leskiäitinsä Olgan (Minna Hokkanen) omaishoitajana Hyvinkäällä. 

Kuva: Kari Sunnari

Maiju Saarinen tekee paljon vastoinkäymisiä elämässään kohdanneen taiteilijan roolin tarkasti, liikoja dramatisoimatta. Saarisen roolisuorituksesta piirtyy esiin vahvasti tunteva ja luomiskykyinen taiteilija. Muut roolisuoritukset tukevat Saarista sopivasti, esimerkiksi Hokkanen äitinä, tuoden esitykseen hieman huumoriakin, sekä Riikka Papunen Helenen taiteilijaystävänä Maria Wiikinä.

Suurellakin näyttämöllä voi näytellä ilman liioittelevia eleitä. Tämän olivat sisäistäneet myös Janne Kallioniemi, Samuli Muje, Nicklas Pohjola ja Saska Pulkkinen, jotka tekivät isompia ja pienempiä miesrooleja läpi esityksen.  Myös Olga Lepistö antaa osuvan panoksensa esitykseen nuoren Helenen roolissa.

Istuin katsomon takaosassa, jolloin näyttelijäsuorituksia enemmän huomioni kiinnittyi esityksen yleisilmeeseen. Tinde Lappalaisen lavastus- ja pukusuunnittelu, Janne Teivaisen valo- ja videosuunnittelu sekä Jarkko Tuohimaan äänisuunnittelu loivat miellyttävän katsomiskokemuksen, jossa eri elementit olivat harmonisessa sopusoinnussa. Suuret, kohtausten mukana vaihtuvat heijastukset Schjerfbeckin taideteoksista olivat hyvin mietitty osa kokonaisuutta, tuoden esitykseen konkreettista taiteen läsnäoloa.

Miko Jaakkola työryhmineen onnistuu avaamaan näkymiä suomalaisen kuvataiteen ikonisen hahmon mielenmaisemaan.

*Katsoin esityksen 3.10.2025

Väylä (Teatteri Jurkka)

*Mainos/lippu saatu Teatteri Jurkka

Ohjaaja Mikko Roiha palaa jälleen Lapin sodan käsittelyyn. Muutama vuosi sitten hän dramatisoi näyttämölle Tommi Kinnusen romaanin Ei kertonut katuvansa. Siinä seurattiin saksalaisten matkassa Norjaan lähteneiden naisten kitkerää kotiinpaluuta halki Lapin. Usean teatterin yhteistuotantoa esitettiin eri puolilla Suomea.

Nyt vuorossa on monologisovitus Rosa Liksomin teoksesta Väylä, jossa kuvataan Lapin sodan syttymisen liikkeelle pistämää nuoren tytön evakkomatkaa Ruotsiin. Liksomin teksti yhdistelee taitavasti sodan ajan tapahtumien kuvausta ja kasvukertomusta.

Lehmiä paimentavaa tyttöä esittää Ella Mettänen, joka vaikuttaa jo esityksen ensi hetkistä alkaen nappivalinnalta tähän rooliin. Tornionjokilaakson murre taittuu ilmeikkäästi ja vakuuttavasti Mettäseltä.

Kuva: Juho Uusitalo, 2025

Erityistä tarkkaavaisuutta esitys toki kysyy katsojaltaan. Parituntinen väliaikoineen on kohtuullisen pitkä kesto monologille. Mettäsen näyttelijäntyö ja ilmaisu on kuitenkin niin eläväistä, että se vie parhaimmillaan totaalisesti mennessään. Syntyy vaikutelmia eri hahmoista ja tapahtumista keskellä kaoottista tapahtumasarjaa. Seassa on myös Liksomin teksteille ominaista rujoa huumoria.

Roihan ohjaus ja dramatisointi kulkee luontevasti katsojaan luottaen. Muutamassa kohdassa piti hieman miettiä, että missä tarina nyt kulkeekaan, mutta tämä saattoi olla omaa tarkkaamattomuuttani.

Roihan tuotannolle ominainen niukka lavastus, josta hän vastaa itse, Rosa-Maria Perän pukusuunnittelu ja Jani Rapon äänisuunnittelu tukevat Mettäsen ilmaisua, mutta eivät vedä huomiota puoleensa.

Ella Mettänen on nostettu yhdeksi sukupolvensa merkittävimmistä näyttelijöistä, mistä osoituksena on viime kesänä myönnetty Olavi Veistäjän rahaston tunnuspalkinto. Väylä osaltaan todistaa, että hypelle löytyy katetta.

Katsoin esityksen 2.10.2025

Mustapukuinen nainen (Seinäjoen kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Seinäjoen kaupuginteatteri

Mustapukuinen nainen kuuluu tukevasti englantilaiseen kauhukertomusten perinteeseen. Susan Hillin 80-luvulla julkaistu romaani on tullut suurelle yleisölle tutuksi niin elokuvaversioina kuin myös Stephen Mallatrattin teatterisovituksena. Näytelmä kuuluu Lontoon West Endin pitkäaikaisimpiin esityksiin. Sitä esitettiin vuosina 1989–2023.

Vaikka teatterisovitusta on vuosien varrella esitetty Suomessakin eri teattereissa, itselleni Seinäjoen kaupunginteatterin versio oli ensimmäinen näkemäni. Odotukset olivat siis sopivan jännittyneet tämän kohdalla.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat pieneen, vanhaan teatteriin 1900-luvun alkupuolen Englannissa. Arthur Kipps (Esa Ahonen) haluaa saada kerrotuksi menneisyydessään kokeman kauhistuttavan tapahtumasarjan. Tässä häntä avustaa nuori näyttelijä (Tomi Turunen).

Kippsiä on vuosikaudet vaivannut salaperäinen mustapukuinen nainen, johon hän törmäsi ensimmäistä kertaa ollessaan asianajajana työtehtävissä, hoitamassa erään kuolinpesän asioita.

Ohjaaja Jermo Grundström on saanut todella hyvin kiinni tekstin sävyistä ja vivahteista. Tässä ollaan suullisesti kerrotun tarinan äärellä, jota näyttelijät herättävät eloon. Rytmi ja ajoitus ovat tällaisessa maalailevassa esityksessä erityisen tärkeitä.  

Kuva: Jukka Kontkanen

Ahonen ja Turunen selviytyvät kunnialla haasteesta, jonka suuri tekstimäärä näyttelijöille asettaa. He onnistuvat ruokkimaan ainakin tämän katsojan mielikuvitusta tavalla, joka kuuluu kauhukertomusten luonteeseen. Hahmojen kokema kauhistuneisuus tarttuu esityksen edetessä katsojaan.

Riikka Aurasmaan lavastus- ja pukusuunnittelu luovat Elissa-näyttämölle uskottavaa epookkia.  Vaikka lavastus onkin melko minimalistinen, niin myös pienillä yksityiskohdilla, kuten vaikkapa ajankuvaan sopivilla elokuvajulisteilla, saadaan katsojat sisään näytelmän tapahtuma-aikaan ja paikkaan. Pidin siitä, miten näytelmään liittyvää rekvisiittaa löytyi jo lämpiön puolelta.

Lauri Virkkalan valosuunnittelu ja Riku Metsä-Ketelän äänisuunnittelu osuvat kohdilleen. Tunnelman luonnissa näillä on aivan keskeinen merkitys. En havainnut yli- tai vikalyöntejä kummankaan elementin käytössä.

Onko näytelmän legendaariselle maineelle katetta? Ehdottomasti. Mustapukuinen nainen on oivaltavasti teatterin kielelle ajateltu kokonaisuus, jossa on tiettyä ajattomuutta. Alkupuolen alustuksen jälkeen esitys vetää mukaansa, saaden katsojan seuraamaan tiiviisti kertomuksen etenemistä. Mysteerin tuntu ja kauhuelementit viehättävät edelleen.

*Katsoin esitysen 4.12.2025